Väkivalta lopettaa perheväkivallan

Turvakodeissa eletään taas huippusesonkia, kun moni miehen sosiaaliturvatunnuksella varustettu näätä on osoittanut voimaansa. Lumihanki, poliisi, kirves ja perhe ovat pettämätön yhtälö tänäkin jouluna.

Tähän ikään on tullut kuulluksi ja nähdyksi kohtaloita ja tarinoita. Näitä tarinoita kerratessa on löytynyt yksi yhteinen nimittäjä miesten tekemästä perheväkivallasta. Ne hakkaavat, pilkkaavat ja nöyryyttävät,  koska pitävät hakkaamisesta, koska saavat siitä kiksejä ja vallantunnetta. Voi rauhassa tankata pölyisiä kirjoja, joissa joku pullahalaaja väittää kaiken johtuvan huonosta itsetunnosta. Tai kuunnella niitä kädenlämpöisiä  sosiaalitätejä ja -setiä, jotka peräänkuuluttavat dialogia. Höpö v1tun  höpö.

Olipa kerran Isä, Äiti ja Poika. Isän koulutus tai yhteiskunnallinen asema on sivuseikka, samoin Äidin. Tapahtumapaikkana voi olla niin Vatajanpuisto kuin Lehtomäkikin.

Joulua kohti perhe matkaa kuten yleensäkin. Perheen ilmapiiri on myrkyllinen, ja siellä saavat sekä Äiti että Poika kulkea varpaisillaan. Sitä tunnetta eivät pysty sen paremmin Freud kuin leipäpapitkaan  kuvittelemaan. Jos sattuu Suomenlahden saarelle tammikuussa paukkupakkasten aikaan tuulisella säällä, voi kuvitella jotain sen tehosta. Pelko menee hyisen tuulen lailla luihin ja ytimiin kangistuttaen sekä ruumiin että sielun. Lukiten ajatuksen, mielen keskittyessä nuorallatanssiin koska tahansa syttyvällä narulla.

Ja irvokkaana perinteenä jouluaattoiltana annetaan palautetta risuja säästämättä, pukin lähtiessä on pedon vuoro. Helvetillinen antikliimaksi, jossa nyrkki puhuu ja ”huora ” saa kuulla kunniansa. Valtakuntaansa pelolla hallitseva kuningas näyttää, kuka käskee ja ketä on parempi nöyränä totella. Peto etsii syyn purra ja nyrkki syyn hakata. Jos syytä ei ole, se keksitään vaikka väkisin.

Jos viinaa on, kaikki menee vanhan sapluunan mukaan.  Alkuillasta Isä on rento, hilpeä puhelias ja nokkela. Maailman kanssa sovussa. Äiti ja Poika tietävät synkän vaiheen vielä tulevan. Mutta toivo on ihmisen ominaisuuksista ehkä paras ja sitkein. Ehkä tällä kertaa laskuhumala ei ole niin vahva. Ehkä tällä kertaa isä ei lyö.

Mutta se lyö. Silmät mustiksi ja umpeen. Revityt vaatteet ja käsi kohotettuna iskuun valmiina leipäveitsen kanssa: ”Saatanan huora! Vittu nyt sulta huora lähtee henki! Ja sinä saatanan äpärä!”

Tätä se on. Tästä maailmanparantajat lukevat, mutta eivät ymmärrä lukemaansa, oikeasti.

Naapurit katsovat sivulle, ketään ei kiinnosta, oikeasti. Elämä on.

Mutta tämän joulun jälkeen löytyy vastavoima.  Äiti törmää sattumoisin entiseen koulukaveriinsa marketissa. Kaveri on vankilasta tulossa ja sinne takaisin menossa. Poikana omana aikanaan, ja kotoaan pahan sisunsa saanut. Palveluksena ja pyytämättä entiselle koulukaverilleen hän päättää konsultoida hieman perherauhan palauttamiseksi. Mutta kaverikin on oppinut dialogin hyödyttömyyden, ja konsultoinnissaan skippaa pullahalaamiset, ymmärtämiset ja sen sellaiset ja aloittaa suoraan brutaaliterapialla.

Ja katso! Isän sovittaessa uusia tekareitaan, hän on edelleen vaikea itsensä, mutta ei enää kiusaa, nöyryytä tai hakkaa Äitiä tai Poikaa. Koska kaveri on tehnyt selväksi, että jos perheväkivalta ei nyt lopu, niin se lopetetaan niin kovilla otteilla kuin tarvitaan. Kaveri on kytkenyt puolestaan asiaan oman arvovaltansa, ja johan on kumma, jos hän ei saa yhtä vaimonhakkaajaa kuriin.

Sen pituinen se.  Mikäs tämän täräytyksen pointti oli? Siinä, että vaimonhakkaajat eivät ole mitään tulivuorenpurkauksia. Heidän väkivaltansa ole kontrolloimatonta eikä se ole ottamatta huomioon eri tekijöitä. He ajattelevat rationaalisesti. He osaavat laskea hyödyt ja riskit siinä missä muutkin. Jos on vaarana saada tuplaversiona omat sikailunsa takaisin, harva haluaa ottaa riskin.  Sellaiseen ihmiseen, joka mielellään käyttää väkivaltaa, tepsii vain voima. Niin suuri voima, että riittää.

Onko sitten ajatuksena, että lisätään väkivallan sallittavuutta yhteiskunnassa? Pitäisikö sosiaalitoimen yhteyteen palkata entisistä väkivaltarikollisista brutaaliterapeutteja vaimonhakkaajia varten? No ei. Mutta olisi hyvä jo viimein hylätä vaaleanpunainen hattarointi siitä, millaisia ihmiset ihan omasta tahdostaan voivat olla, eikä selittää kaikkea ihmisen huonoja puolia kehnolla lapsuudella ja risoilla leluilla. Ja perustaa perheväkivallan torjumiseen käytettävät keinot realismille. Mitä ne ovat, siihen en osaa suoralta kädeltä vastata. Mutta tiedän, mitä ne eivät ole.

Hursti & Presidentit

Jouluaatto 2001. Silloin elettiin vielä Veikon aikaa, ja Hurstin järjestämät köyhien joulujuhlat Kisahallissa olivat jo aikaa sitten vakiinnuttaneet asemansa. Tätä tapahtumaa on aina kaunistanut epäitsekkyys, kristillisyys ja lähimmäisenrakkaus. Kuka vapaaehtoisena onkaan antanut työpanoksensa tähän juhlaan, voi sanoneensa tehneensä hyvää sen hetken.  Joulusta 2001 eteenpäin oman panoksensa ovat antaneet myös Suomen presidentit.

Presidentti Halonen oli ensimmäinen, joka itse saapui joulujuhlaan. Ahtisaari oli aiemmin antanut konkreettista apua joulujuhlaan lähettämällä Linnan kokin avuksi. Halonen toi juhliin itsensä, puolisonsa, avustajana ja melko liudan toimittajia, jotka tiesivät Halosen osallistumisesta etukäteen.

Sen jälkeen presidentti ei ole ollut mitenkään tavaton vieras köyhien joulujuhlassa. Sekä Halonen, että Niinistö hänen jälkeensä ovat useamminkin käyneet paikalla osoittamassa myötätuntoaan. Niinistö on pitänyt oikein puheenkin juhlassa. Toimittajat ovat uskollisesti kuvanneet ja raportoineet  näistä myötätunnon hetkistä.  Köyhille on kuitenkin ollut varsin vähän iloa tästä sympatiasta, jota presidentit ovat käyneet osoittamassa jo 17 vuoden ajan.

Häiritsevää on kuitenkin se, että pienten ympyröiden Suomessa molemmat presidentit todennäköisesti henkilökohtaisesti tuntevat ne ihmiset, joiden tekemien tai tekemättä jättämien päätösten takia köyhyys on lisääntynyt. Heidän sympatiastaan huolimatta yhä useampi on syrjäytynyt. Toki leipäjonoissa on niitäkin, jotka eivät sinne kuulu, kuten opiskelijat, jotka eivät halua ottaa opintolainaa, tai joutilaat hamstraajat. Pääosa on kuitenkin matalapalkkaisia ja työttömiä, joiden kengissä ei ole hääviä olla. Jo ulkomaisen halpatyövoiman maahantuonti kasvattaa jonoja kahdella tapaa. Sinne joutuvat sekä ne potkitut ja aina vain pienempiä tilejä saavat matalapalkkaiset kantasuomalaiset että torpparisopimuksilla työtä tekevät ulkomaalaiset.

Presidenttiys on käytännössä poliittinen kakkosvirka Suomessa, pääministerin ollessa tärkein. Presidentillä on sekä todellista että arvovaltaa. Halonen käytti valtaa vahvasti tavallaan ja esim. sai meidät pysymään NATO:n ulkopuolella. Niinistö pääsee sekä Trumpin että Putinin puheille halutessaan. Koska molemmat ovat todistetusti aikaansaavia ihmisiä, missä ovat heidän aikaansaannoksensa köyhien suhteen? Aihehan on heidän sydäntään lähellä. Ne raittiit köyhät, jotka ovat tippuneet turvaverkkojen läpi, joutuvat pärjäämään, miten pärjäävät. Tavalliselle suomalaiselle pääkaupunkiseudun asuntojonot ovat pitkiä, eikä heillä ole muuta mahdollisuutta kuin kestää ja kärvistellä. Vaikka joku päihdeongelmainen  syrjäytynyt saattaa olla kykenemätön asumaan normaalissa kerrostalonaapurustossa, se ei tarkoita sitä, etteikö hänelle saisi kattoa pään päälle ja ruokaa. Kyse on loppujen lopuksi vain tahdosta ja organisoinnista.

Kun Suomeen tuli 32 000 irakilaista, ei raha ollut ongelma, eivätkä auttavat kädet liioin. Kukaan ei jäänyt pakkaseen, ja jo kauan turvapaikanhakijat ovat saaneet asunnon helposti, myös pääkaupunkiseudulta. Mutta suomiköyhällä ei ole organisoituneita auttavia käsiä, koska heidän auttamisestaan eivät pääse firmat laskuttamaan, kuten irakilaisten avulla pääsi. Eikä niitä, joiden sydän värisi liikutuksesta irakilaisten kanssa, mikään liikuta suomiköyhän tapauksessa. Oma vika, tai jotain sinne päin?  Jos irakilaisille on järjestynyt tehokkaasti apua, miksei suomiköyhille järjesty? Ovatko he liian arkisia, liian tylsiä, liian ”epäseksikkäitä”, vinksahtanutta nykytermiä käyttäen?

Kuten irakilaisten kohdalla nähdään, apua kyllä saadaan järjestymään, jos todella tahdotaan. Siksi leipäjonoista voi tehdä vain yhden johtopäätöksen: auttaminen ei oikeasti kiinnosta. Ei, vaikka presidentitkin ovat osoittaneet myötätuntoaan.

Miten se on mahdollista? Eikö ketään loppujen lopuksi kiinnosta presidenttien tahtotila auttaa suomiköyhiä. Ja jos ei kiinnosta, niin ovatko nämä presidentit oikeasti niin heikkoja, ettei heidän tahdollaan ole merkitystä? Eikö heitä kukaan viitsi kuunnella, eikö heidän sanomisillaan ole merkitystä? Onko se hehkutettu ”arvojohtajuus” vain ponnetonta sanahelinää?

(kuva mika / unsplash)