Olen aina arvostanut niitä kädentaitajia entisissä Pauligin Juhla Mokka – mainoksissa. Puuseppiä, artesaaneja ja muita tekemässä mahtavaa työnjälkeä omaan vankkaan ammattitaitoonsa nojaten. Helppo uskoa, että nämä olivat uravalintaansa tyytyväisiä, ja elivät takuulla tyydyttävämpää elämää kuin moni, joka lähinnä lusii elämänsä.
Vaikka näitä ihailinkin, niin itse en ole kaikkein kätevimmästä päästä. Tosin luontaiset puutteeni olen pyrkinyt korvaamaan huolellisuudella ja funtsimalla. Saan aikaiseksi, mutta huomattavasti hitaammin taitajiin verrattuna.
Saunan ovea kunnostettaessa monet työvaiheet ovat kuitenkin melko kaukana tästä kahvimainosmaailmasta. Kuten oven hiominen: sitä tylsempää puuhaa on vaikea kuvitella. Monotonista väsäämistä vaatimatta muuta kuin tekemistä, kärsivällisyyttä ja aikaa.
Onneksi on kuulokkeet ja kännykkä, sieltä popit soimaan. Koska aikaa oli ja teki mieleni kokeilla jotain muuta, muistin lapsuuteni ykkösbändin ja sitä etsimään. Juutuubista löytyi totta kai.
Boney M oli saksalais-karibialainen discopumppu, joka oli Euroopassa melkoisen suosittu 70-80 – lukujen taitteessa. Äiskä osti jossain vaiheessa ”Love for Salen” C-kasettina ja siitä se sitten lähti. Silloin se oli vain ”jytää”, mutta nyt jälkikäteen katsottuna Boney M ei ollut ehkä kaikkein tavanomaisin poppoo.
Boney M:n perusti saksalainen muusikko ja tuottaja Frank Farian. Hän oli tehnyt studiomuusikoiden kanssa biisin ”Do you wanna pumpin”, varsin tymäkän funk-karibialaisen tanssibiisin. Suuria lyriikoita tai muutakaan kunnianhimoa ei biisissä ei ollut eikä sen tarkoituskaan ollut muu kuin saada ihmiset tanssilattialle. Biisin esittäjäksi nimettiin Boney M, jossa Boneyn Farian otti jonkun tv-sarjan dekkarin nimestä ja M lie heitetty vain perään.
Kappaleesta tuli pieni hitti ja Farianille tuli kiire kasata bändi nimen taakse. Liz Mitchell, Marcia Barrett, Maizie Williams ja Bobby Farrell palkattiin ryhmän jäseniksi. Mitchell oli päälaulaja, Barretille ei tullut juurikaan laulettavaa, Williamsille ja Farrellille ei ollenkaan. Mutta jollain saksalaisella logiikalla tähän päälukuun päädyttiin.
Mitchell loi laulamisellaan tietynkaltaisen tunnelman kappaleisiin, mutta Bobby Farrellin miesmörinät eivät olleet hänen omiaan. Farian mörisi itse ne osuudet. Sitä ei silloin oltaisi pidetty pahana, olihan Mitchell kuitenkin, hän jonka varassa laulut lepäsivät. Mutta kun Farianin myöhempi viritys Milli Vanilli paljastui täysin keksityksi ja ”laulajien” ainoastaan aukojan suutaan, huuto oli melkoinen.
Biisit olivat kuitenkin onnistuneita niin omien kuin paljon käytettyjen lainabiisienkin kanssa. Tuunatuksi pääsivät niin CCR (Have You Ever Seen the Rain), Bob Marley (No Woman no Cry) kuin Bobby Hebb (Sunny) tai Neil Young (Heart of Gold)
Ryhmän oma tuotanto oli hyväntuulista discoa, mutta aiheet joskus vahvasti perussetistä poikkeavia. He lauloivat Rasputinista, amerikkalaisesta naisgangsterista Ma Bakerista, espanjalaisesta lainsuojattomasta El Lutesta (elää muuten edelleen!) ja Pohjois-Irlannin konfliktista Belfast-kappaleessa. Ei aivan tavanomaisia isojen hittibiisien aineksia. Muitakin kantaaottavia kappaleita löytyi.
Bändin taru sai kohtalokkaan iskun, kun Bobby Farrell sai potkut. Vaikka hän ei tosiasiallisesti laulanut ja lähinnä tanssi bändin esiintyessä, oli hän kuitenkin suuri persoona bändissä, eikä se hänen lähtönsä jälkeensä enää tuntunut samalta. Joidenkin vuosien räpeltämisen jälkeen yhtye pisti pillit pussiin.
Saksalaisella taskulaskimella saatiin aikaiseksi tuote, joka kuitenkin teki nipun hienoja aikaa kestäviä biisejä. Sen omien biisien aihevalinnat kertovat jonkinlaisesta omastakin ajatuksesta, jota omat biisit osoittivat.
En ole omistanut C-kasettisoitinta aikoihin, mutta kuvaa varten tuli mieleen, jotta vieläköhän Boney M:n kasetti sentään löytyisi. Löytyihän se. Yli 40 vuotta mukana rojuissa mukana kulkeneena!