Aaltola vs Vapaavuori

Presidenttipeli on jo alkanut. Demarit lähinnä vaikuttaisivat lähinnä pyörivän ympyrää pelissä, koska varteen otettavaa kandinaattia ei ole näköpiirissä. Voi hyvinkin olla, että he päätyvät valitsemaan päivänpolitiikan ulkopuolelta tulevan, tarpeeksi hyvillä mahdollisuuksilla olevan henkilön. He ovat tehneet sen aiemminkin: mahorkan tuoksuisen Sorsan tilalle päätyi Ahtisaari, joka sitten syrjäytettiin Halosen avulla, kostonhimoisen Sorsan lymyillessä taustalla. 

Sorsan presidenttitietä rakennettiin määrätietoisesti. Samalla määrätietoisuudella toimi myös Niinistö, joka saadessaan 2007 EK-vaaleissa 60 000 ääntä totesi valtavan vastuun laskeutuvan hartioilleen, mutta peippaili kuitenkin Eduskunnan puhemieheksi, jossa vastuuta ja riskiä joutua poliittisiin vääntöihin ei ollut, mutta näkyvyyttä kuitenkin pysyä kansalaisten mielissä.

Vapaavuori yrittää samaa. Hän on Olympiakomiteassa tarpeeksi näkyvällä paikalla, mutta poissa päivittäisestä riepottelusta ja haastamisesta. Tekaisipa vielä niinistömäisen kulmienkurtistus-kirjankin: ”Puoliholtiton Suomi”.

Paitsi että Vapaavuori ei tunnu onnistuvan olemaan mokaamatta edes siellä. Hässäkät, kuten Vuohijoki-tapaus on tahrannut hänen kilpeään, jossa on ollut hämmentäviä länttejä jo aikaisemminkin, kuten Guggenheim ja Fortumin sähköverkko. Lisäksi hän persoonana ei taitaisi olla aivan terävintä kärkeä, jos hymypoika-patsaita jaettaisiin politiikassa.

Siispä joku jossain on laskenut aivan oikein, että Vapaavuoren mahdollisuudet menestyä suorassa kansanvaalissa eivät ole hyvät, vaikka hän saisi millaisen vaalikassan, koska hän ei yksinkertaisesti ole kovin myyvä koko Suomessa. Helsingin sopulit eivät vielä presidenttiä tee.

Ukrainan sota on nostanut uusia julkkiksia, joista Mika Aaltola on eräs. Hän on kaikella tapaa unelmaehdokas: fiksu, tittelit ja koulutus kohdallaan, tarpeeksi komea naisäänestäjille, ryvettymätön ja olemus positiivinen.  Niinpä häntä on alettu painamaan poliittisessa putkessa eteenpäin; olin itse (anniltaan tosin melko kevyessä) Kouvolan Kokoomusnaisten järjestämässä tilaisuudessa, missä tämä oli puhumassa. Jo yksistään se, että hän oli tapahtumassa, kertoi jotain. Aaltola ei liene kokkari, mutta tällaiset asiat on helppo järjestää, jos mahdollisuus on muuten hyvä.

Nyt Aaltolaa on nostettu presidenttigallupeissa esiin, ja hänen mahdollisuutensa ovat realistiset, jos kokkareiden sisäisissä hänen vastaparinsa on Vapaavuori. Sitä, miten hän pärjäisi valtakunnallisesti, ei voi vielä sanoa, mutta todennäköisesti kuitenkin ”Jannea” paremmin.

Vapaavuoren niinistömäinen presidenttitie voi törmätä seinään, mutta se tekee sen eri tavalla, kuin Sorsan / Ahtisaaaren tapauksessa. Ahtisaari onnistui demokraattisen yllätyksen ansiosta, eli demarit äänestivät itse ehdokkaansa. Aaltolan puolella on – jos ei välttämättä puoluetoimisto – mutta vaikutusvaltaisia setämiehiä ja täti-ihmisiä kuitenkin. Vapaavuori lienee muun touhuamisensa lisäksi tallonut muutamat isot liikavarpaat tarpeeksi mustiksi saadakseen vastavoimat järjestäytymään ja toimimaan.

Persuna toivon luonnollisesti Vapaavuoren ehdokkuutta, koska tämä on paljon helpompi voittaa kuin Aaltola. Demokratia ja kansalaisten etu peukuttaa kuitenkin Aaltolan puolesta.

Original Photo by Kenny Eliason on Unsplash

Team Putinin suomipelaajat I

Nyt murrosvaiheessa kannattaa voinemme viimein karistaa Idän otteen itsestämme. Suomi on vihdoin ja viimein vapaa – se oli sitä viimeksi ennen Kekkosen valtaannousua. Neuvostoliiton aikana liian iso osa suomalaispoliitikoista pelasi vastustajan pussiin.

Kun NL sitten viimein kaatui, osa heistä löysi uuden isännän, vaikka sen ideologinen perusta kääntyi nopeasti ateistisesta, nimellisestä tasa-arvosta imperialistiseksi, traditionalistiseksi ja ortodoksiseksi valtioksi. Vaikka uudet isännät edustivat päinvastaista arvomaailmaa, usein sellaista, mitä suomalaiset ottowillekuusiset olivat aiemmin ankarasti vastustaneet, sillä ei ollut väliä. Oli heidän tukeutumisensa NL:ään ideologista ja/tai opportunistista, niin he ovat edelleen niin syvällä Putinin perstaskussa, että heidän puheistaankin haisee isäntänsä pieru ja pershiki. Kopiot tilisiirroista, äänitetyt keskustelut ja kaitafilminauhat kylpyhetkistä Verushkan kanssa olivat edelleen käyttökelpoista materiaalia. Tällä kertaa vaikka uhkailun ja kiristämisen välineinä, jos aikaisemmin mentiin hyvässä hengessä, olalle taputellen. He eivät ole putinisteja, mutta he edelleen tottelevat Moskovan määräyksiä. Vaihtoehtoa kun ei ole.

Neuvostoaikaisten ollessa jo jonkin aikaa eläkeikäisiä – tosin osa edelleen on aktiivisia –  on uusia vapaaehtoisia riittänyt myös uuden Venäjän pelinappuloiksi. Näistä, uusista Team Putinin pelaajista, on oltu pääosin hiljaa, kuten oltiin – ja ollaan edelleen –  neuvostoaikaisistakin. Nämä nappulat voidaan jakaa kolmeen kastiin: hyväuskoiset, ideologiset ja korruptoituneet.

Vilpittömyys on hieno piirre ihmisessä, mutta sitä voi käyttää myös häntä itseään vastaan. Hyväuskoiset ovat samanhenkisiä. 30-luvulla Suomessakin vastustettiin asevarustelumenojen nostamista, koska ”kukaan ei ole niin hullu, että aloittaisi uuden suursodan, kun vasta 20 vuotta on kulunut edellisestä”. Niinpä. En itsekään uskonut uuteen sotaan ja pelkäsin Venäjän kostoa, jos menemme Natoon. Nyt historia osoittaa, että olin hyväuskoinen. Onneksi meitä on niin paljon, että ei tarvitse olla yksin nolona.

Ideologisia konservatiivisen Venäjän ymmärtäjiä riittää myös. Heille Venäjän väitteet Gayroopasta ja kaiken moraalin alasajosta uppoavat kuin häkä pönttöön. He ovat kuin kommunistit NL:n aikaan. He todella uskovat siihen, mitä Venäjä heille edustaa. Mutta heidän putkinäkönsä ei näe muita kuin Pride – kulkueet tai ortodoksisuuden vahvan aseman. He eivät näe rappukäytäviin ammuttuja toimittajia, murhattuja väärinajattelijoita tai tuhoamissotia. He eivät näe yhteiskuntaa, jossa on parempi pitää päänsä kiinni. Näitä Venäjä on tukenut hyvätahtoisemmin kuin muita ryhmiä ja näistä pelinappuloista luovutaan viimeisenä.

Myös äärivasemmalla saattaa olla yhteistoimintahenkisiä, vaikka Venäjä edustaa heille taantumuksellisuutta puhtaimmillaan. ”Viholliseni vihollinen on ystävä”. Jos Venäjä on valmis tukemaan ideologisia vastustajiaan siksi, että sillä saadaan heikennettyä kohdemaata, niin totta kai he sen voivat tehdä. Kuulostaako mielikuvitukselliselta? Todellisuus on usein tarua ihmeellisempää, kuten historia on osoittanut. Punavihreydestäkin löytyy korruptiota – vähintään globaalissa mittakaavassa.

Olemme perinteisesti ymmärtäneet korruption liittyvän lähinnä oikeistoon ja rahan liikkumiseen, mutta se on puolisokea ja naiivi tapa suhtautua asiaan. Se olettaa, että vasemmalla äärilaidalla kaikki ihmiset ovat korkeamoraalisia ja ylevien periaatteiden johdattamia. Jo yleinen elämänkokemus riittää todistamaan tämän vääräksi. Mutta koska nämä ihmiset ja ryhmittymät voimakkaasti julistavat olevansa ”hyvän puolella pahaa vastaan”, niin hyväuskoisina hölmöinä nielemme tämänkin syötin koukkuineen ja siimoineen.

Vasemman äärilaidan opportunisteilla on kaikkein vähiten muuta kuin välinearvoa Moskovasta käsin katsottuna. Heitä kuitenkin tuetaan, vaikka heidän ideologioilleen nauretaan selän takana, koska heidän kauttaan voidaan vaikuttaa kohdemaan yhteiskuntaan. Kun USA:ssa marketit palavat mellakoissa, on helppo osoittaa sormella näiden yhteiskuntien kelvottomuutta, vaikka itse oltaisiin oltu rahoittamassa kaikkea anarkiaa. USA:n nakertaminen sisältä käsin on ollut sotaa suunnitelleen Venäjän etujen mukaista.

Samoin kaikki toiminta, mikä edesauttaa riippuvuutta Venäjän suopeudesta, on tukemisen arvoista. Kaasuputki oli loistava investointi ajatellen Venäjän vaikutusvallan kasvua. Saksalaiset vääntelehtivät venäläisten ketunraudoissa, vaikka yhtä lailla maakaasuriippuvainen Italia on jo ilmoittanut irrottautuvansa heidän maakaasustaan. Tosin maiden taloudella ja sijainnillakin on eroa.

Jos tahdomme vähentää Venäjän määräysvaltaa omissa asioissamme, meidän tulee lopettaa kaikki sellainen toiminta, joka edesauttaa heidän etujaan ja pahimmassa tapauksessa sotii omia etujamme vastaan – riippumatta siitä, millaisella bullshitilla sitä myydään. Asioita punnitessa kannattaa kysyä se kyyninen, lopullinen kysymys – kuka hyötyy?

Meidän ei tarvitse ryhtyä mihinkään muuhun, kuin tuoda julki sellaiset toimijat, joiden voi toimiensa ja niiden seurausten perusteella arvioida pelaavan Team Putinissa. Riippumatta siitä, millaista arvomaailmaa he ovat edustavinaan ja kuinka hyviä ihmisiä he ovat olevinaan.

Sitä paitsi, NATO-maalta ei hyväksytä samaa perseilyä, kuin tähän asti on ollut mahdollista.