Hursti & Presidentit

Jouluaatto 2001. Silloin elettiin vielä Veikon aikaa, ja Hurstin järjestämät köyhien joulujuhlat Kisahallissa olivat jo aikaa sitten vakiinnuttaneet asemansa. Tätä tapahtumaa on aina kaunistanut epäitsekkyys, kristillisyys ja lähimmäisenrakkaus. Kuka vapaaehtoisena onkaan antanut työpanoksensa tähän juhlaan, voi sanoneensa tehneensä hyvää sen hetken.  Joulusta 2001 eteenpäin oman panoksensa ovat antaneet myös Suomen presidentit.

Presidentti Halonen oli ensimmäinen, joka itse saapui joulujuhlaan. Ahtisaari oli aiemmin antanut konkreettista apua joulujuhlaan lähettämällä Linnan kokin avuksi. Halonen toi juhliin itsensä, puolisonsa, avustajana ja melko liudan toimittajia, jotka tiesivät Halosen osallistumisesta etukäteen.

Sen jälkeen presidentti ei ole ollut mitenkään tavaton vieras köyhien joulujuhlassa. Sekä Halonen, että Niinistö hänen jälkeensä ovat useamminkin käyneet paikalla osoittamassa myötätuntoaan. Niinistö on pitänyt oikein puheenkin juhlassa. Toimittajat ovat uskollisesti kuvanneet ja raportoineet  näistä myötätunnon hetkistä.  Köyhille on kuitenkin ollut varsin vähän iloa tästä sympatiasta, jota presidentit ovat käyneet osoittamassa jo 17 vuoden ajan.

Häiritsevää on kuitenkin se, että pienten ympyröiden Suomessa molemmat presidentit todennäköisesti henkilökohtaisesti tuntevat ne ihmiset, joiden tekemien tai tekemättä jättämien päätösten takia köyhyys on lisääntynyt. Heidän sympatiastaan huolimatta yhä useampi on syrjäytynyt. Toki leipäjonoissa on niitäkin, jotka eivät sinne kuulu, kuten opiskelijat, jotka eivät halua ottaa opintolainaa, tai joutilaat hamstraajat. Pääosa on kuitenkin matalapalkkaisia ja työttömiä, joiden kengissä ei ole hääviä olla. Jo ulkomaisen halpatyövoiman maahantuonti kasvattaa jonoja kahdella tapaa. Sinne joutuvat sekä ne potkitut ja aina vain pienempiä tilejä saavat matalapalkkaiset kantasuomalaiset että torpparisopimuksilla työtä tekevät ulkomaalaiset.

Presidenttiys on käytännössä poliittinen kakkosvirka Suomessa, pääministerin ollessa tärkein. Presidentillä on sekä todellista että arvovaltaa. Halonen käytti valtaa vahvasti tavallaan ja esim. sai meidät pysymään NATO:n ulkopuolella. Niinistö pääsee sekä Trumpin että Putinin puheille halutessaan. Koska molemmat ovat todistetusti aikaansaavia ihmisiä, missä ovat heidän aikaansaannoksensa köyhien suhteen? Aihehan on heidän sydäntään lähellä. Ne raittiit köyhät, jotka ovat tippuneet turvaverkkojen läpi, joutuvat pärjäämään, miten pärjäävät. Tavalliselle suomalaiselle pääkaupunkiseudun asuntojonot ovat pitkiä, eikä heillä ole muuta mahdollisuutta kuin kestää ja kärvistellä. Vaikka joku päihdeongelmainen  syrjäytynyt saattaa olla kykenemätön asumaan normaalissa kerrostalonaapurustossa, se ei tarkoita sitä, etteikö hänelle saisi kattoa pään päälle ja ruokaa. Kyse on loppujen lopuksi vain tahdosta ja organisoinnista.

Kun Suomeen tuli 32 000 irakilaista, ei raha ollut ongelma, eivätkä auttavat kädet liioin. Kukaan ei jäänyt pakkaseen, ja jo kauan turvapaikanhakijat ovat saaneet asunnon helposti, myös pääkaupunkiseudulta. Mutta suomiköyhällä ei ole organisoituneita auttavia käsiä, koska heidän auttamisestaan eivät pääse firmat laskuttamaan, kuten irakilaisten avulla pääsi. Eikä niitä, joiden sydän värisi liikutuksesta irakilaisten kanssa, mikään liikuta suomiköyhän tapauksessa. Oma vika, tai jotain sinne päin?  Jos irakilaisille on järjestynyt tehokkaasti apua, miksei suomiköyhille järjesty? Ovatko he liian arkisia, liian tylsiä, liian ”epäseksikkäitä”, vinksahtanutta nykytermiä käyttäen?

Kuten irakilaisten kohdalla nähdään, apua kyllä saadaan järjestymään, jos todella tahdotaan. Siksi leipäjonoista voi tehdä vain yhden johtopäätöksen: auttaminen ei oikeasti kiinnosta. Ei, vaikka presidentitkin ovat osoittaneet myötätuntoaan.

Miten se on mahdollista? Eikö ketään loppujen lopuksi kiinnosta presidenttien tahtotila auttaa suomiköyhiä. Ja jos ei kiinnosta, niin ovatko nämä presidentit oikeasti niin heikkoja, ettei heidän tahdollaan ole merkitystä? Eikö heitä kukaan viitsi kuunnella, eikö heidän sanomisillaan ole merkitystä? Onko se hehkutettu ”arvojohtajuus” vain ponnetonta sanahelinää?

(kuva mika / unsplash)

Kiitos Timo Soini & Jari Lindström

Jaahans.  Ensimmäinen postaus ja näin juhlavasti itsenäisyyspäivälle. Lataan tämän nettiin ja valmistaudun Helsingin reissulle. On kolmas kerta, kun osallistun soihtukulkueeseen. Me pari tuhatta tavista ja ne äärihemmot päälle. Mutta ei siellä kenestäkään päälle päin näe, kuka on vasuri, demari, natsi tai vegetaristi. Ja hyvä niin, sehän on kaikkien suomalaisten tapahtuma. Siellä ei julisteta, siellä kunnioitetaan.

Miten tässä näin kävi? Miten keski-ikäinen entinen tulevaisuudenlupaus ja politiikan penkkiurheilija löytää itsensä soihtu kädessä kohti Hietaniemen hautausmaata? Tuliko siitä natsi tai ainakin joku etnonationalisti? Ei sentään. Matka soihtukulkueeseen alkoi jo 2015. Toisen Jytkyn ja ensimmäisen megaluokan ”juksauksen” seurauksena. Kun lorotetaan silmään Holmesin mitalla, jokainen reagoi omalla tavallaan. Itse suutuin aika huolella, lopetin sipsien  mussuttamisen politiikan katsomossa ja laitoin hakemuksen vetämään Timo Soinin vetämiin persuihin. Ajatuksena päästä Soinista eroon.

2015 piti olla viimein aika palata järjenvaloon ja kohtuullisuuteen. Perussuomalaiset olivat jo tovin esiintyneet tolkun ihmisinä ja kansalaisten tahtotilan edustajina. Se puheenparsi, mitä populismiksi haukuttiin, oli enemmänkin suoraa ja aitoa kansanmiesten ja – naisten puhetta. Siinä puheessa näkyi politiikan puuttuminen niin, että puhujaa ei ollut vedetty poliittisen mankelin läpi, ja tuloksena oli selväsuomea, jossa asiat sanottiin niin kuin ne olivat. Olin siihen mennessä äänestänyt Jari Lindströmiä kolme kertaa ja Jarista tulikin sitten ministeri.

Kun sitten Laupiaan Sipilän hallitus aloitti, olin varovaisen toiveikas. Sipilällä oli yrittäjätausta (tosin jälkeenpäin kävi ilmi, että Sipilän ”yrittäjyys” oli lähinnä kepukepulointia) ja hän oli epäpoliittisempi hahmo verrattuna moneen poliittiseen broileriin.

Mitä nämä tyypit tekivät? Heti alkuun ulkoministeri Soini osoitti ”sitoutumisensa hallitukseen” käymällä suomalaisten kuljetusalan pienyrittäjien kimppuun kabotaasilla, vaikka asia ei ole vähääkään ulkoministerin tontilla. Tuli Kiky, jossa vientiteollisuuden kilpailukyvyn nimissä kurjistettiin sisämarkkinoilla toimivan kaupan kassan työehtoja. Metsäteollisuus ei edes ollut alun perin kiinnostunut koko Kikystä.  Maakuntauudistus, jolla piti avata uusia kovapalkkaisia päällikön paikkoja maakuntiin, jotka pääosin ovat kepulaisten hallussa. Ja Sote – hyvinvointivaltion ytimeen kuuluvan terveydenhoidon pilkkomista terveysfirmojen taskuun, joiden osakekurssit nousivatkin päätöksen tultua julkisuuteen.

Kaikkea tätä seuratessa otsasuoni tykytti ja naama punotti aina vain kiivaammin ihan ilman saunaakin. Vitutuksen määrä nousi hitaasti, mutta varmasti. Ja sitten saapuivat  Sipilän Saksaa miellyttäen etukäteen sopimat 32000 irakilaista Ruotsin valtion avustamina Tornioon ja otsasuoni uhkasi poksahtaa lopullisesti. Ei saatana.

Jari Lindström on entinen työkaverini Voikkaan tehtaan puuhiomolta. Eri vuorossa, rehti ja reilu kaveri. Enkä ole tänäänkään muuttanut mielipidettäni hänestä. Yhtä hyvä tyyppi kuin 30 vuotta sitten Olen tosiaan kolme kertaa häntä äänestänyt. Mutta  kun nyt lähden äänestämään, vaimo potkaisee  muistutuksena kolme kertaa perseeseen lähtiessäni. Etten toista kertaa menisi tekemään samaa virhettä.

Epärehellisyys tekee automaattisesti huonon poliitikon, muttei rehellisyyskään tee hyvää poliitikkoa. Epärehellinen kusettaa kodissa ja puutarhassa, ja hän ajaa yhteistä hyvää ainoastaan silloin, kun siitä on hänelle enemmän hyötyä, kuin että olisi ajamatta. Kaikki määritellään hyödyn mukaan, ja kaikki on sille alisteista. Äänestäjille tätä puolta pyritään tietenkin pimittämään.

Rehellisen pahin vika on hyväuskoisuus, ja rehellinen harvoin uskoo kenestäkään pahaa, koska eihän hän itsekään ole pahis. Siksi rehellistä on helpompi vedättää.

Seurasin totta kai Jarppaa lievällä ylpeydelläkin, olihan ”meidän poikamme” päässyt viimein vallan kamareihin kunnolla sisään. Mutta hallituksen matkan edetessä, hallituksen, Jarpan –  kuten koko muunkin persuköörin – touhuja katsellessa tuli sama tunne kuin katsoisi hidastettua kolarivideota. Siinä kolarissa kaikki usko, säädyllisyys ja demokratian uskottavuus rysäytettiin kaasu pohjassa betonitolppaan. Äänestäjien silmien edessä, kuin keskisormea heille näyttäen.  Jarppa ymmärsi jossain määrin, mitä tapahtui. Jos ei muuten, niin kotiseudulta tulleen palautteen perusteella. Jabbakin ymmärsi, mutta taisi ajatella, että kun ei kymmentä käskyä rikottu, niin ei huolta. Ei Raamatussa puhuta äänestäjien käyttämisestä astinlautana mitään.

Jarppa varmaankin uskoi, että koska hän on rehellinen, muutkin ovat. Todennäköisesti vakuutettiin Isänmaan pelastamistalkoista, vaikka kyse oli loppujen lopuksi rahasta, kuten usein ennenkin. Vakuutettiin niin hyvin, että Lindström vakuutti puolestaan ”tämän hallituksen olevan yhtä puuta”, ja vaikutti täysin unohtaneen, ketkä hänet alun perin palkkasivat ja millä teemoilla tämä oli äänestäjät vakuuttanut. Tässä kohdassa ei enää ”ei saatana” riittänyt.

Demokratia on paras olemassa olevista vallankäyttömekanismeista, mutta se vaatii puolustamista. Soini myi aborttia lukuun ottamatta melkein kaiken sen, millä oli vihdoin hillotolppansa saavuttanut. Perussuomalaiset olivat suomalainen vastaus politiikan elitismille, ja siihen liittyneet ihmiset olivat suurelta osin sellaisia, jotka näkivät itsensä paremman tulevaisuuden esitaistelijoina. Vain huomatakseen olevansa pelkkiä tikapuun askelmia Soinin kurottaessa hillotolppaansa.

Demokratiaa muutetaan parhaiten osallistumalla siihen. Olin aivan varma, että Persuissa monen muunkin otsasuonet olivat repeämisen rajamailla. Näitä suuttuneita olisi niin paljon, että sillä voimalla kaadettaisiin Soini ja vaikka Soinin tilalle istutettaisiin pumpattava barbara, se olisi käänne parempaan.  Barbarat eivät tee vahinkoakaan. Joten otsasuontani takaisin painaen tein erään niistä teoista, jotka lain ja demokratian puitteissa olisi mahdollista tehdä. Liityin Persuihin ja agitoin muitakin liittymään pelkästään siksi, että saisimme Soinin ulos.

Yksi asia johti toiseen. Kiitos Soinin ja Lindströmin liityin Persuihin, ryhdyin aktiivipersuksi, tutustuin kansallismielisiin ihmisiin ja löysin itseni kolmannen kerran soihtukulkueesta. En välitä kauheasti, vaikka siinä kulkueessa olisi kovempienkin aatteiden ihmisiä niin kauan, kun pitävät aatteensa kulkueessa piilossa. Me tavikset muodostamme kuitenkin kulkueen pääosan. Kokoonnumme ennen kaikkea suomalaisina kunnioittamaan sitä valtavaa uhria, jonka edeltävät sukupolvet ovat antaneet puolestamme. Kukaan ei voi antaa elämäänsä suurempaa uhria.