Uhriutuminen & valtapelit II

Olen kirjoittanut aikaisemminkin uhriutumisesta vallankäytön välineenä, mutta tänä syksynä saavutettiin yksi uusi virstanpylväs niin kielenkäytössä kuin uhriutumisessakin. Kiitos vogueministerimme.

Alexander Stubbin pääministerikausi jäi varsin lyhyeksi. Saahan sitä ihminen ottaa rennosti, mutta pääministeriyteen kuuluu tietty vastuu ja aseman mukainen käytös. Onhan kyseessä kuitenkin Suomen ykkösvirka.

Stubb ei ihan näihin käytösnormeihin mahtunut. Kaveri tuli Jopolla tiedostustilaisuuteen, oli tikkatauluna ja esiintyi Putouksessa Jäbäleissöninä – omana parodiahahmonaan. Kun Stubb menetti sitten uskottavuutensa, paluuta ei ollut ja Orpo otti hänen paikkansa. Arvostelijoita ei syyllistetty, eikä Stubbia puolusteltu. Oma moka, vaikka historia tuntee kyllä tyhmempiäkin poliitikkoja – mutta toisaalta Suomessa ahneudella on aina voittanut sen, minkä osaamisessa menettää.

Kaikille, paitsi punavihreälle blokille ja näiden faneille on selvää, että Marin on liian suurissa saappaissa. Marin oli vielä vähän aikaa sitten opintojaan venyttävä kaupunginvaltuutettu, joka pääsi kansanedustajaksi 2015 ja sai viimein maisterinpaperinsa kolme vuotta sitten 2017. Hänen suurin ansionsa tähän asti on ollut vakuuttavasti lukea papereista muiden kirjoittamaa tekstiä. Muuten hänen mokalistansa on ollut ripeässä kasvussa. Marin on puhunut puppua tavalla, josta Jätteenmäki muistetaan ja Kivimäkikin olisi saanut potkut. Hän on lähtenyt jonkinlaisessa voittamattomuuden harhassa pottuilemaan sumeilematta niin metsäteollisuudelle kuin poliittisille vastustajilleenkin. Ei rohkeudessa mitään pahaa ole – mutta siinä soisi olevan ajatustakin mukana.

Punavihreä blokki on kuitenkin koko ajan käsitellyt Marinia positiivisesti. Ei siksi, että hän on nainen – Jätteenmäki, Kiviniemi ja Urpilainenkin olivat naisia – vaan siksi, että hän on aggressiivinen Halosen kaltainen riidanhaastaja, aktivisti, jollaisia vastaan tolkun demarit ovat otelleet jo Koivistosta ja Turun satamasta alkaen. Punavihreät luonnollisesti tukevat hengenheimolaistaan.

Kun Marin sitten osoitti huonoa harkintakykyään rakentaessaan henkilöbrändiään dekolteekuvassaan, niin luonnollisesti se monia ärsytti, koska hän oli kuitenkin pääministeri, ja häneltä on oikeus vaatia samaa arvokkuutta, jonka puutteesta Stubbiakin harjattiin.

Seurauksena uhriutuminen nousi tai siis laski taas pykälän seuraavalle tasolle. Osa ymmärtämättömyyttään, osa opportunismiaan. Tuli koko liuta näitä dekolteekuvia, joiden tunniste oli paljon puhuva: #naisvihanäkyväksi. Ja luonnollisesti miekkaria pukkaa 17.10. -20

Millainen on siis punavihreä moraalikoodi, jonka varassa paheksua muiden tekemisiä?

Jos arvostelet miestä tai muuta kuin punavihreää naista tämän tekemisistä, se on arvostelua. Jos arvostelet punavihreää naista, se on naisvihaa. Joten pää kiinni siellä saatana.

Siinä tämänkertaisen hihhuloinnin opetus.

Tasa-arvohenkisen dekolteekuvan sankari Janne Patjas. Kouvolasta ja – AARGH! – karmea persu.

Maalaispojan tappolinja II

Elämme omituisia aikoja. Kaikki näyttää jollain lailla kääntyneen päälaelleen. Maata johtavat tyttikset, joilla ei ole mitään kompetenssia tehtäviinsä. Ennen kuin kukaan alkaa huutamaan sovinismista, kannattaa kysyä itseltään: Jos sinulla olisi keskisuuri, n.150 ihmistä työllistävä firma, kenet hallituksesta palkkaisit johtamaan sitä? Marinin, Ohisalon, Anderssonin? Vaiko Saarikon? Ei sillä, että killuttimet olisivat se ratkaiseva tekijä. Vai palkkaisitko myöskään Haavistoa tai Kaikkosta?

Kepu vaihtoi ylivoimaisella enemmistöllä yhden kehnon toiseen vielä kehnompaan puheenjohtajaan. Muutama seikka kuitenkin häiritsee, ja yhden kehno voi olla myös toisen loistava.

Kukaan raskaampi nimi ei ottanut kisaan osaa. Ei edes Väyrynen, joka edelleen hellii ajatusta Suomen pelastavasta Keminmaan ritarista. Ritari nimittäin jäi sovinnolla pysäkille juuri silloin, kun hänen mukaan hyppäämistään olisi eniten kaivattu sen melkein 50 vuoden aikana, kun tämä on politiikassa huseerannut. Muutkin olivat kiusallisen hiljaa. Kulmuninkaan avaruuspuheita ei välttämättä leimannut tyhmyys, vaan tämä saattoi tietoisesti möläyttää posketonta kummeliläppää, ettei vahingossakaan tulisi valituksi.

Jos nämä raskaat nimet odottavat hallituksen nopeaa kaatumista ja uusia vaaleja, niin väärin luultu. Saarikko sai nyt ”kerran elämässä” – tilaisuuden, eikä takuulla tahdo jäädä sen enempää pätkäjohtajaksi niin hallituksessa kuin puolueessaankaan.

Saarikko on jo valmiiksi samoilla taajuuksilla muiden siskojen kanssa. Poliittinen broileri, jonka toimissa keskustalaisuus – saatikka alkiolaisuus – ei näy muuten kuin sähköpostiosoitteessa: (at)keskusta.fi. Hänelle käyvät kaikki ilmastovouhkaukset, mitä muut siskot saavat päähänsä.

Keskusta sai hänessä puheenjohtajan, jonka ansiosta hallituksella on entistä vahvempi mandaatti kyykyttää maalaispoikaa hiemaan kyykympään. Maalaispojan edusmiehiksi hakeutuneet piut paut välittivät hänen todellisesta parhaastaan. Seuraus luetaan burnoutteina, pakkohuutokauppoina ja avioeroina. ”Ei tuo tuuli enää pelloilta paskan hajua”, lauloi Kolmas Nainen aikoinaan. Nyt tuulee pelloille kalman hajua Ison Kirkon suunnalta.

Kuka muka hallituksen kaataisi? Jos hallitus kaatuu, se on uudet vaalit, eikä kukaan joojoomies – anteeksi joojoohenkilö – voi olla varma tulevaisuudestaan. Sillähän hallitus pysyy pystyssä, että se tulee voittamaan tulevaisuudessakin kaikki epäluottamusäänestykset, ja Saarikon puheenjohtajuus vankistaa hallituksen asemaa entisestään. Joojoot kaivoivat omaa kuoppaansa, koska äänestäjien kiukku tulee osumaan pahiten heihin. Ja kiukkua on totisesti luvassa – lievästi sanoen.

Mutta yhden surkea voi olla toisen loistava. Jo aikaisemmin taustalla myhäilevät setämiehet ovat saaneet ajetuksi lakeja, jotka ovat rikastuttaneet heitä, mutta joista on ollut maaseudulla lähinnä turhaa rahanmenoa ja harmia.

Kuten paskalaki : loistava osoitus oikeusvaltiomme tilasta – todellisessa sellaisessa ei tämä puliveivaus olisi tullut kuuloonkaan. Nytkin joku voi laskea hyötyvänsä autioitumisesta ja järjenköyhien rajoitusten tuoman hyödyn päälle. Taas kerran tehdään rahaa sillä, että maaseutu ja omakotitalojen pakotetaan luopumaan luontevimmista lämmitysmuodoistaan, kuten öljystä ja varsinkin puusta, ja vaihdetaan nämä halvimmillaan sähkölämmitykseen, kalleimmillaan maalämpöön. Paskapöntöt ovat vielä halpoja tähän verrattuna.

Vain kommunistisen utopian takia, joka kunnon utopian tavoin tekee kipeintä niille muille. Ei itselle tai omalle kannattajakunnalle. Liikkumisen kiusaaminen on vielä ihan oma lukunsa, josta autokauppiaat hyötyvät ilmastoa enemmän.

Saarikolle on sama, soittaako siskojen bändi iskelmää vai norjalaista örinäheviä – pääasia, että saa itse soittaa mukana. Yksi kepulainen basisti vaihtui toiseen. Kaiken poliittisen perseilyn seurauksena yhä useampi joutuu luovuttamaan ja hyvästelemään kotiseutunsa. Grynderin rakennuttama kallis kaksio kutsuu sopeutumaan Suuren Utopian pelinappulaa. Tyttisten järjenkäyttöön perustumaton haavekuva saa täyttymyksensä, kun paikallisjunan lempeä naisääni kuuluttaa seuraavan ja maalaispojan lopullisen sjoituspaikan:

Seuraavaksi Kerava – Kervo