Väkivalta lopettaa perheväkivallan

Turvakodeissa eletään taas huippusesonkia, kun moni miehen sosiaaliturvatunnuksella varustettu näätä on osoittanut voimaansa. Lumihanki, poliisi, kirves ja perhe ovat pettämätön yhtälö tänäkin jouluna.

Tähän ikään on tullut kuulluksi ja nähdyksi kohtaloita ja tarinoita. Näitä tarinoita kerratessa on löytynyt yksi yhteinen nimittäjä miesten tekemästä perheväkivallasta. Ne hakkaavat, pilkkaavat ja nöyryyttävät,  koska pitävät hakkaamisesta, koska saavat siitä kiksejä ja vallantunnetta. Voi rauhassa tankata pölyisiä kirjoja, joissa joku pullahalaaja väittää kaiken johtuvan huonosta itsetunnosta. Tai kuunnella niitä kädenlämpöisiä  sosiaalitätejä ja -setiä, jotka peräänkuuluttavat dialogia. Höpö v1tun  höpö.

Olipa kerran Isä, Äiti ja Poika. Isän koulutus tai yhteiskunnallinen asema on sivuseikka, samoin Äidin. Tapahtumapaikkana voi olla niin Vatajanpuisto kuin Lehtomäkikin.

Joulua kohti perhe matkaa kuten yleensäkin. Perheen ilmapiiri on myrkyllinen, ja siellä saavat sekä Äiti että Poika kulkea varpaisillaan. Sitä tunnetta eivät pysty sen paremmin Freud kuin leipäpapitkaan  kuvittelemaan. Jos sattuu Suomenlahden saarelle tammikuussa paukkupakkasten aikaan tuulisella säällä, voi kuvitella jotain sen tehosta. Pelko menee hyisen tuulen lailla luihin ja ytimiin kangistuttaen sekä ruumiin että sielun. Lukiten ajatuksen, mielen keskittyessä nuorallatanssiin koska tahansa syttyvällä narulla.

Ja irvokkaana perinteenä jouluaattoiltana annetaan palautetta risuja säästämättä, pukin lähtiessä on pedon vuoro. Helvetillinen antikliimaksi, jossa nyrkki puhuu ja ”huora ” saa kuulla kunniansa. Valtakuntaansa pelolla hallitseva kuningas näyttää, kuka käskee ja ketä on parempi nöyränä totella. Peto etsii syyn purra ja nyrkki syyn hakata. Jos syytä ei ole, se keksitään vaikka väkisin.

Jos viinaa on, kaikki menee vanhan sapluunan mukaan.  Alkuillasta Isä on rento, hilpeä puhelias ja nokkela. Maailman kanssa sovussa. Äiti ja Poika tietävät synkän vaiheen vielä tulevan. Mutta toivo on ihmisen ominaisuuksista ehkä paras ja sitkein. Ehkä tällä kertaa laskuhumala ei ole niin vahva. Ehkä tällä kertaa isä ei lyö.

Mutta se lyö. Silmät mustiksi ja umpeen. Revityt vaatteet ja käsi kohotettuna iskuun valmiina leipäveitsen kanssa: ”Saatanan huora! Vittu nyt sulta huora lähtee henki! Ja sinä saatanan äpärä!”

Tätä se on. Tästä maailmanparantajat lukevat, mutta eivät ymmärrä lukemaansa, oikeasti.

Naapurit katsovat sivulle, ketään ei kiinnosta, oikeasti. Elämä on.

Mutta tämän joulun jälkeen löytyy vastavoima.  Äiti törmää sattumoisin entiseen koulukaveriinsa marketissa. Kaveri on vankilasta tulossa ja sinne takaisin menossa. Poikana omana aikanaan, ja kotoaan pahan sisunsa saanut. Palveluksena ja pyytämättä entiselle koulukaverilleen hän päättää konsultoida hieman perherauhan palauttamiseksi. Mutta kaverikin on oppinut dialogin hyödyttömyyden, ja konsultoinnissaan skippaa pullahalaamiset, ymmärtämiset ja sen sellaiset ja aloittaa suoraan brutaaliterapialla.

Ja katso! Isän sovittaessa uusia tekareitaan, hän on edelleen vaikea itsensä, mutta ei enää kiusaa, nöyryytä tai hakkaa Äitiä tai Poikaa. Koska kaveri on tehnyt selväksi, että jos perheväkivalta ei nyt lopu, niin se lopetetaan niin kovilla otteilla kuin tarvitaan. Kaveri on kytkenyt puolestaan asiaan oman arvovaltansa, ja johan on kumma, jos hän ei saa yhtä vaimonhakkaajaa kuriin.

Sen pituinen se.  Mikäs tämän täräytyksen pointti oli? Siinä, että vaimonhakkaajat eivät ole mitään tulivuorenpurkauksia. Heidän väkivaltansa ole kontrolloimatonta eikä se ole ottamatta huomioon eri tekijöitä. He ajattelevat rationaalisesti. He osaavat laskea hyödyt ja riskit siinä missä muutkin. Jos on vaarana saada tuplaversiona omat sikailunsa takaisin, harva haluaa ottaa riskin.  Sellaiseen ihmiseen, joka mielellään käyttää väkivaltaa, tepsii vain voima. Niin suuri voima, että riittää.

Onko sitten ajatuksena, että lisätään väkivallan sallittavuutta yhteiskunnassa? Pitäisikö sosiaalitoimen yhteyteen palkata entisistä väkivaltarikollisista brutaaliterapeutteja vaimonhakkaajia varten? No ei. Mutta olisi hyvä jo viimein hylätä vaaleanpunainen hattarointi siitä, millaisia ihmiset ihan omasta tahdostaan voivat olla, eikä selittää kaikkea ihmisen huonoja puolia kehnolla lapsuudella ja risoilla leluilla. Ja perustaa perheväkivallan torjumiseen käytettävät keinot realismille. Mitä ne ovat, siihen en osaa suoralta kädeltä vastata. Mutta tiedän, mitä ne eivät ole.

Puna-Musta-Valkoinen

Soihtukulkue oli taas kerran hieno ja arvokas tapahtuma. Niitä paljon puhuttuja äärioikeistolaisiakin oli, ja jokunen äärimmäinen tunnuskin näkyi, vaikka järjestäjät olivat etukäteen ilmoittaneet, että tunnukset piiloon. Tällainen setämies ei niistä juurikaan perusta, eikä ajatusmaailmasta niiden takana. Toivottavasti tämä touhu ei yleisty, tai koko tapahtuma kuivuu kasaan, mikä olisi kyllä sääli. Äärioikeistolaisilla kun on erinomainen kyky karkottaa kaikki muut luotaan.

Koska olin jo kolmatta kertaa soihtukulkueessa, eivät kadun varrella huutavat ja keskisormea heiluttavat, itseään hyvinä pitämät ihmiset tulleet yllätyksenä. Mutta ensimäistä kertaa se jäi vaivaamaan; onko Suomi revennyt kahtia, vastakkainasettelu syventynyt, ja kuplat loitontuneet toisistaan niin, että ne koskettavat toisiaan enää vittuilemalla ja haukkumalla? Ja miksi he karjuvat koko palkeillaan meillekin, jotka taviksina vain haluamme kunnioittaa edesmenneitä? Jos tätäkin ilmiötä ryhtyisi kunnolla perkaamaan, siitä saisi varmaan kirjasarjan väännettyä. En lähde siihen, vaan pistän heiton, mikä on tullut mieleen. Mutta näitä ”hyviksiä” tulen varmaan retostelemaan jatkossakin.

Täällä maakunnassa asumisessa on monia hyviä puolia,  ja yksi niistä on se, että emme hae kovin hanakasti riitaa eri mieltä olevien kanssa. Jokainen saa yleensä ottaen olla kaltaisensa, eikä yleensä ottaen oman –ismin tunkemista puoliväkisin toiselle pidetä suotavana. Hyvä niin, ja sitä paitsi – mitä hyötyä siitä olisi kenellekään? Mitä hyötyä minulle olisi paasata persupaatosta naapurin suomirastafarille tai vokotella tätä soihtukulkueeseen? Ei yhtään mitään, ja jos paasaukseni menisi överiksi, olisi taas yksi naapuri vähemmän, jota moikata. Kaikille parempi, kun jokainen suvaitsee toisen kaltaisenaan, ja säilyy se mahdollisuus, että saa siltä naapurilta jeesiä joissain välissä, tai itse voi auttaa. Samalla suhtaudumme toisiimme enemmän ihmisinä, emme jonain vieraana otuksena. Vanhassa konsensusajattelussa on myös puolensa, vaikka se saattaa pitkäksi mennessään johtaa siihen, että vesi seisoo ja alkaa limoittumaan.

Mutta Helsingissä, kuten monessa muussakin isommassa kaupungissa, jokainen voi turvallisesti paisua omassa kuplassaan ja tuntea olonsa tasan niin hyväksi ja hienoksi, kuin itse haluaa. Ja mitä surkeampi tyyppi, sitä enemmän katsoo alaspäin niitä muita ja repii itsetuntoaan niistä muista. Tuntemistani tyypeistä eniten ”neekeriin” oli ihastunut se vanha alkoholisti, joka viimeisen neljännesvuosisadan aikana ei ole ollut neljää päivää enempää selvänä. Siitä huolimatta hän tiesi asemansa ainakin jossain määrin: ”Olen surkea alkoholisti, mutta en sentään neekeri”.

Mutta nämä antifantit, hyvikset ja rasistia kiljuvat raivoajat ovat tismalleen samaa sakkia. Liputkin samoissa punaisen, valkoisen ja mustan väreissä ja molemmat juuriltaan saksalaisia.  Eri puolella aitaa, mutta setti korvien välissä on tismalleen samoissa säädöissä. Heille ”neekerin” on vain korvannut ”rasisti”. Heille rasisti määritellään niin, että jokainen, joka ei allekirjoita heidän arvomaailmaansa, on ainakin potentiaalinen rasisti. Erona on kuitenkin se, että he ovat voiman paremmalla puolella. Heidän kanssaan samaa mieltä on koko valtamedia ja iso osa poliitikoista väristä riippumatta, omista tarkoitusperistään. Se taas tekee heistä voitonvarmoja, röyhkeitä ja antaa ainakin omasta mielestään laillisen syyn vihata niitä muita, tässä tapauksessa ”rasisteja”. Vaikka pohjimmiltaan moni heistä on vain aiemmin mainitun juopon peilikuva: ”Olen surkea mitälie, mutta en sentään rasisti”. Sitten vain poliisiketjun taakse huutamaan sen mitä keuhkoista lähtee. Oikeamielisen pyhää vihaa alempiarvoisia ihmisiä kohtaan.

Tuo räyhäjengi ei ymmärrä, että he itse syyllistyvät juuri siihen, mistä syyttävät vastapuolta: toisten demonisointiin. Bongattu antifanttien miekkarikyltti julistaa ”These faggots kills fascists”, ”Nämä hinttarit tappavat fasisteja” tiivistää jotain olennaista ajastamme ja näistä ihmisistä. Tällaisiin kyltteihin ei kiinnitetä huomiota, koska niiden kantajat ovat hyviä ihmisiä, ja koska sananvapaus. Voiko joku kuvitella, jos äärioikeistolaiset kantaisivat kylttiä ”kommarit uuniin” tai vaikka kääntäen ”These fascists kills faggots”? Media räjähtäisi, Ohisalo raivostuisi ja lupaisi kovin ottein kitkevänsä moisen vihapuheen, julkisuudessa pöyristyttäisiin kilpaa.

Räyhät eivät ymmärrä itse kulkevansa tuttua polkua, olevansa itse sukulaissieluja 1933 Nürnbergin hurraaville massoille. Jokainen kansanmurhaaja historiassa on esiintynyt moraalisena johtajana, jonka suuri velvollisuus on ollut poistaa epäkurantti aines yhteisöstä, jotta yhteisö pelastuisi. Oli kyse sitten juutalaisista, kansanvihollisista, talonpojista, kommunisteista, taantumuksellisista, vääräuskoisista, pakanoista …. lista on pitkä. Ja jokaisen kansanmurhaajan innokkaina apulaisina on häärinyt joukko väkivaltaa kaihtamattomia, itsensä hyviksi luokittelemia ihmisiä. Se, kuka on pahis, ja kuka ansaitsee kohdelluksi ihmisenä, on täysin kiinni siitä, minkä sortin hihhuli sitä arvioi.

Oikea ja vasen äärilaita ovat samanlaisia, perustelut ovat samanlaisia, vain vihollinen vaihtuu.