IMATRA!

On aika epätodennäköistä, että löydän enää itseni töiden perässä Kaukopäästä ja Imatralla enää viettäisin enemmän aikaa, niin on aika tehdä kaupungista ja seudusta postaus.

Ensimmäisen kerran Imatra tuli tutuksi 30 vuotta sitten, kun paikallisen tekun ovet aukenivat ja äheltäminen koulun penkillä kutsui. Arvoin alun perin Tampereen ja Imatran välillä, mutta äitee antoi vahvan suosituksen Imatran puolesta, koska oli kotoisin läheltä. Perusteluina oli, että siellä asuu mukavia ihmisiä, Hyvä perustelu, sinne siis.

Imatran teku oli ajalleen tyypillinen kyläkoulu, eikä siitä sen enempää. Nuorelle kollille kaikella oheishässäkällä oli kuitenkin merkitystä, eikä siinä kaupunki juurikaan loistanut. Viikolla oli turha lähteä baariin, koska siellä harvemmin oli porukkaa liikenteessä. Imatra näyttäytyi tylsänä opiskelukaupunkina, mutta suositus itsessään piti paikkansa: Siellä asui ja asuu edelleen mukavia ihmisiä, joka toi leppoisuutta arjen elämään.

Toinen, ja vahvin kokemus tuli 2000-luvulla, jolloin Kaukopään porteista livahdin töihin. Silloin vuokrasin Niskalta kaksion, ja asetuin ihan toisella tapaa kaupunkiin. Ihmiset, joiden kanssa pyörin, olivat paikallisia, ennen niiden ollessa muita opiskelijoita muilta paikkakunnilta. Ja tällä turneella Imatra aukesi aivan toisella tapaa. Kesällä uimareissut Lempukalla, joskus satamassa kahvilla. Aika ja elo pyörivät omalla, stressittömällä painollaan, työkavereiden kanssa nähtiin työajan ulkopuolellakin. Välillä meni kauan, ennen kuin tuli mitään asiaa Niskalta Kulmille. Niskalla olivat kaikki tarpeelliset palvelut ja liikkeet. Mutta kohtalo ja työt lähtivät vetämään takaisin kotiseudulle. Näiltä ajoilta jäivät kuitenkin hyvät muistot ja pysyvästi lämmin asenne Imatraa kohtaan.

Todennäköisesti viimeisen kerran isommassa määrin saavuin seudulle 2017 ja silloinkin töiden perässä. Paljon oli muuttunut. Vuoksenniskalla tuijottivat tyhjät näyteikkunat. Sitä optimismia, joka oli ollut niin tunnusomaista, ei enää samalla tavalla ollut. Moni asia oli mennyt vakavammaksi. Ihmiset olivat edelleen ystävällisiä, mutta kaupungin yllä oli hieman lyödyn leimaa. Poissa ollessani venäläiset olivat nostaneet nopeasti kaupungin taloutta ja nopeasti kupla oli poksahtanutkin.

Ajat muuttuvat ja suomalaisia ajetaan vantaalaisiin lähiöihin. Kaupungit taantuvat ja elinvoima hiipuu. Imatrallakin parhaat ajat lienevät takana päin.

Mutta itselleni Imatra on jäänyt mieleen mukavien ihmisten mukavana seutuna. Jos kotiseudultani jonnekin pitäisi muuttaa, niin sinne ehdottomasti!

Terveisiä Ipolle, Tapsalle, Makulle, Jampalle (p.nygård on taiteilija!) J.Fagerille, J.Papinniemelle, Kortelaisen Mikolle ja sukulaisille!

Maalaispojan tappolinja

Onneksi en ole perinteinen kepulainen. Sellainen juureva maalaismies, jonka suku on ollut samoilla sijoilla satoja vuosia  ja selvinnyt kaikista maatalouden myllerryksistä jotenkuten ehjin jaloin. Jos olisin jäänyt pystyyn kaiken hässäköinnin ja talonpoikaa kurjistavien operaatioiden jälkeen, tilakokoni olisi kasvanut suureksi, oli se sitten viljatila, sikatila tai kanala. Kotikylälläni olisivat tyhjät maalaistalot, tyhjät näyteikkunat ja kaukana olevat palvelut arjen vastaantulevia realiteetteja ja vaimokandinaatit muuttaneet vantaalaiseen betonikuutioon.

Koska pumpusta ottaisi ja raskaamman päälle. ”Talonpojan tappolinja” on vaihtunut ”maalaispojan tappolinjaan”, ja äänestämäni puolueen puheenjohtaja olisi samanlainen entinen kympintyttö, kun ne muutkin intomieliset hallituksen voimasiskot, joiden touhuissa maalaisjärki on saanut aikaa sitten väistyä omalaatuisen, abstraktin, Suuren Utopian tieltä. ”Edespäin taistelussa Che Guevaran viitoittamalla tiellä!”. Neuvostoliitto kaatui, mutta sou not. Unelma tunkea loputkin suomalaiset lähiöiden betonikuutioihin elää.

Siinä, että Kepu näyttää hanuriaan äänestäjilleen, ei ole mitään uutta, eikä siinä ole mitään uutta muutenkaan. Kokkarit pyllistävät yrittäjille ja demarit duunareille kukin vuorollaan. Ja sitä kutsutaan vastuunkantamiseksi. Edellisen puheenjohtaja-pääministerin valtiosihteeri runnoi aikoinaan  läpi järjenköyhän paskalain, jolloin tulevan pääministerin firma pääsi myymään pönttöjään pakolla tehdyille asiakkaille. Maaseudun ihmisille ja monille Kepua äänestäneille. Betonikuutioissa kun pöntöille ei ollut tarvetta.

Tämä nykyinen puheenjohtaja soittaa bassoa voimasiskojen bändissä, ja sama kiukku joka nousi aikanaan Soinin Persuissa, on nyt nostamassa päätään Kepussa. Mutta sille kiukulle ei ole tiedossa ukkosenjohdatinta.  Kepusta ei löydy ketään, jolla edes kaukaisesti olisi Tony Halmeen haastavuutta ja pelottomuutta.  Se on hinta poliittisesta broilerijärjestelmästä, joka tulee maksuun taas kerran. Poliittiset broilerit ovat täysin poliittisesta järjestelmästä riippuvaisia, eikä heiltä tule rohkeita ulostuloja, kuin ainoastaan silloin, kun kertoimet ovat hyvät ja riski pieleen menosta pieni. Rivikansanedustajasta taas ei ole haastajaksi, koska epäonnistuessaan broilerit saattavat kostaa.

Joten pumpusta ottaisi kyllä. Maajussia tönitään poliittiset hangot tanassa ilmastoroviolle.  Omasta puolueesta ei löydy apuja, koska puoluejohdolla ei ole enää käytössään puhelinta, vaan pikkuinen pinkki megafoni, jolla antaa ylärekisterissä sointuvalla äänellä ohjeistuksia hallintoalamaisille.

Yksi elämäntapa pistetään entistäkin ahtaammalle, ja miksi? Koska joku diipadaapamaisteriksi opiskeleva yliopistokaupungissa tahtoo uskoa helppoihin hokemiin, ja näitä on niin paljon, että he yhdessä pystyvät antamaan valtaa voimasiskoille. Jotka puolestaan ajavat Suurta Utopiaansa.