Hursti & Presidentit

Jouluaatto 2001. Silloin elettiin vielä Veikon aikaa, ja Hurstin järjestämät köyhien joulujuhlat Kisahallissa olivat jo aikaa sitten vakiinnuttaneet asemansa. Tätä tapahtumaa on aina kaunistanut epäitsekkyys, kristillisyys ja lähimmäisenrakkaus. Kuka vapaaehtoisena onkaan antanut työpanoksensa tähän juhlaan, voi sanoneensa tehneensä hyvää sen hetken.  Joulusta 2001 eteenpäin oman panoksensa ovat antaneet myös Suomen presidentit.

Presidentti Halonen oli ensimmäinen, joka itse saapui joulujuhlaan. Ahtisaari oli aiemmin antanut konkreettista apua joulujuhlaan lähettämällä Linnan kokin avuksi. Halonen toi juhliin itsensä, puolisonsa, avustajana ja melko liudan toimittajia, jotka tiesivät Halosen osallistumisesta etukäteen.

Sen jälkeen presidentti ei ole ollut mitenkään tavaton vieras köyhien joulujuhlassa. Sekä Halonen, että Niinistö hänen jälkeensä ovat useamminkin käyneet paikalla osoittamassa myötätuntoaan. Niinistö on pitänyt oikein puheenkin juhlassa. Toimittajat ovat uskollisesti kuvanneet ja raportoineet  näistä myötätunnon hetkistä.  Köyhille on kuitenkin ollut varsin vähän iloa tästä sympatiasta, jota presidentit ovat käyneet osoittamassa jo 17 vuoden ajan.

Häiritsevää on kuitenkin se, että pienten ympyröiden Suomessa molemmat presidentit todennäköisesti henkilökohtaisesti tuntevat ne ihmiset, joiden tekemien tai tekemättä jättämien päätösten takia köyhyys on lisääntynyt. Heidän sympatiastaan huolimatta yhä useampi on syrjäytynyt. Toki leipäjonoissa on niitäkin, jotka eivät sinne kuulu, kuten opiskelijat, jotka eivät halua ottaa opintolainaa, tai joutilaat hamstraajat. Pääosa on kuitenkin matalapalkkaisia ja työttömiä, joiden kengissä ei ole hääviä olla. Jo ulkomaisen halpatyövoiman maahantuonti kasvattaa jonoja kahdella tapaa. Sinne joutuvat sekä ne potkitut ja aina vain pienempiä tilejä saavat matalapalkkaiset kantasuomalaiset että torpparisopimuksilla työtä tekevät ulkomaalaiset.

Presidenttiys on käytännössä poliittinen kakkosvirka Suomessa, pääministerin ollessa tärkein. Presidentillä on sekä todellista että arvovaltaa. Halonen käytti valtaa vahvasti tavallaan ja esim. sai meidät pysymään NATO:n ulkopuolella. Niinistö pääsee sekä Trumpin että Putinin puheille halutessaan. Koska molemmat ovat todistetusti aikaansaavia ihmisiä, missä ovat heidän aikaansaannoksensa köyhien suhteen? Aihehan on heidän sydäntään lähellä. Ne raittiit köyhät, jotka ovat tippuneet turvaverkkojen läpi, joutuvat pärjäämään, miten pärjäävät. Tavalliselle suomalaiselle pääkaupunkiseudun asuntojonot ovat pitkiä, eikä heillä ole muuta mahdollisuutta kuin kestää ja kärvistellä. Vaikka joku päihdeongelmainen  syrjäytynyt saattaa olla kykenemätön asumaan normaalissa kerrostalonaapurustossa, se ei tarkoita sitä, etteikö hänelle saisi kattoa pään päälle ja ruokaa. Kyse on loppujen lopuksi vain tahdosta ja organisoinnista.

Kun Suomeen tuli 32 000 irakilaista, ei raha ollut ongelma, eivätkä auttavat kädet liioin. Kukaan ei jäänyt pakkaseen, ja jo kauan turvapaikanhakijat ovat saaneet asunnon helposti, myös pääkaupunkiseudulta. Mutta suomiköyhällä ei ole organisoituneita auttavia käsiä, koska heidän auttamisestaan eivät pääse firmat laskuttamaan, kuten irakilaisten avulla pääsi. Eikä niitä, joiden sydän värisi liikutuksesta irakilaisten kanssa, mikään liikuta suomiköyhän tapauksessa. Oma vika, tai jotain sinne päin?  Jos irakilaisille on järjestynyt tehokkaasti apua, miksei suomiköyhille järjesty? Ovatko he liian arkisia, liian tylsiä, liian ”epäseksikkäitä”, vinksahtanutta nykytermiä käyttäen?

Kuten irakilaisten kohdalla nähdään, apua kyllä saadaan järjestymään, jos todella tahdotaan. Siksi leipäjonoista voi tehdä vain yhden johtopäätöksen: auttaminen ei oikeasti kiinnosta. Ei, vaikka presidentitkin ovat osoittaneet myötätuntoaan.

Miten se on mahdollista? Eikö ketään loppujen lopuksi kiinnosta presidenttien tahtotila auttaa suomiköyhiä. Ja jos ei kiinnosta, niin ovatko nämä presidentit oikeasti niin heikkoja, ettei heidän tahdollaan ole merkitystä? Eikö heitä kukaan viitsi kuunnella, eikö heidän sanomisillaan ole merkitystä? Onko se hehkutettu ”arvojohtajuus” vain ponnetonta sanahelinää?

(kuva mika / unsplash)

Puna-Musta-Valkoinen

Soihtukulkue oli taas kerran hieno ja arvokas tapahtuma. Niitä paljon puhuttuja äärioikeistolaisiakin oli, ja jokunen äärimmäinen tunnuskin näkyi, vaikka järjestäjät olivat etukäteen ilmoittaneet, että tunnukset piiloon. Tällainen setämies ei niistä juurikaan perusta, eikä ajatusmaailmasta niiden takana. Toivottavasti tämä touhu ei yleisty, tai koko tapahtuma kuivuu kasaan, mikä olisi kyllä sääli. Äärioikeistolaisilla kun on erinomainen kyky karkottaa kaikki muut luotaan.

Koska olin jo kolmatta kertaa soihtukulkueessa, eivät kadun varrella huutavat ja keskisormea heiluttavat, itseään hyvinä pitämät ihmiset tulleet yllätyksenä. Mutta ensimäistä kertaa se jäi vaivaamaan; onko Suomi revennyt kahtia, vastakkainasettelu syventynyt, ja kuplat loitontuneet toisistaan niin, että ne koskettavat toisiaan enää vittuilemalla ja haukkumalla? Ja miksi he karjuvat koko palkeillaan meillekin, jotka taviksina vain haluamme kunnioittaa edesmenneitä? Jos tätäkin ilmiötä ryhtyisi kunnolla perkaamaan, siitä saisi varmaan kirjasarjan väännettyä. En lähde siihen, vaan pistän heiton, mikä on tullut mieleen. Mutta näitä ”hyviksiä” tulen varmaan retostelemaan jatkossakin.

Täällä maakunnassa asumisessa on monia hyviä puolia,  ja yksi niistä on se, että emme hae kovin hanakasti riitaa eri mieltä olevien kanssa. Jokainen saa yleensä ottaen olla kaltaisensa, eikä yleensä ottaen oman –ismin tunkemista puoliväkisin toiselle pidetä suotavana. Hyvä niin, ja sitä paitsi – mitä hyötyä siitä olisi kenellekään? Mitä hyötyä minulle olisi paasata persupaatosta naapurin suomirastafarille tai vokotella tätä soihtukulkueeseen? Ei yhtään mitään, ja jos paasaukseni menisi överiksi, olisi taas yksi naapuri vähemmän, jota moikata. Kaikille parempi, kun jokainen suvaitsee toisen kaltaisenaan, ja säilyy se mahdollisuus, että saa siltä naapurilta jeesiä joissain välissä, tai itse voi auttaa. Samalla suhtaudumme toisiimme enemmän ihmisinä, emme jonain vieraana otuksena. Vanhassa konsensusajattelussa on myös puolensa, vaikka se saattaa pitkäksi mennessään johtaa siihen, että vesi seisoo ja alkaa limoittumaan.

Mutta Helsingissä, kuten monessa muussakin isommassa kaupungissa, jokainen voi turvallisesti paisua omassa kuplassaan ja tuntea olonsa tasan niin hyväksi ja hienoksi, kuin itse haluaa. Ja mitä surkeampi tyyppi, sitä enemmän katsoo alaspäin niitä muita ja repii itsetuntoaan niistä muista. Tuntemistani tyypeistä eniten ”neekeriin” oli ihastunut se vanha alkoholisti, joka viimeisen neljännesvuosisadan aikana ei ole ollut neljää päivää enempää selvänä. Siitä huolimatta hän tiesi asemansa ainakin jossain määrin: ”Olen surkea alkoholisti, mutta en sentään neekeri”.

Mutta nämä antifantit, hyvikset ja rasistia kiljuvat raivoajat ovat tismalleen samaa sakkia. Liputkin samoissa punaisen, valkoisen ja mustan väreissä ja molemmat juuriltaan saksalaisia.  Eri puolella aitaa, mutta setti korvien välissä on tismalleen samoissa säädöissä. Heille ”neekerin” on vain korvannut ”rasisti”. Heille rasisti määritellään niin, että jokainen, joka ei allekirjoita heidän arvomaailmaansa, on ainakin potentiaalinen rasisti. Erona on kuitenkin se, että he ovat voiman paremmalla puolella. Heidän kanssaan samaa mieltä on koko valtamedia ja iso osa poliitikoista väristä riippumatta, omista tarkoitusperistään. Se taas tekee heistä voitonvarmoja, röyhkeitä ja antaa ainakin omasta mielestään laillisen syyn vihata niitä muita, tässä tapauksessa ”rasisteja”. Vaikka pohjimmiltaan moni heistä on vain aiemmin mainitun juopon peilikuva: ”Olen surkea mitälie, mutta en sentään rasisti”. Sitten vain poliisiketjun taakse huutamaan sen mitä keuhkoista lähtee. Oikeamielisen pyhää vihaa alempiarvoisia ihmisiä kohtaan.

Tuo räyhäjengi ei ymmärrä, että he itse syyllistyvät juuri siihen, mistä syyttävät vastapuolta: toisten demonisointiin. Bongattu antifanttien miekkarikyltti julistaa ”These faggots kills fascists”, ”Nämä hinttarit tappavat fasisteja” tiivistää jotain olennaista ajastamme ja näistä ihmisistä. Tällaisiin kyltteihin ei kiinnitetä huomiota, koska niiden kantajat ovat hyviä ihmisiä, ja koska sananvapaus. Voiko joku kuvitella, jos äärioikeistolaiset kantaisivat kylttiä ”kommarit uuniin” tai vaikka kääntäen ”These fascists kills faggots”? Media räjähtäisi, Ohisalo raivostuisi ja lupaisi kovin ottein kitkevänsä moisen vihapuheen, julkisuudessa pöyristyttäisiin kilpaa.

Räyhät eivät ymmärrä itse kulkevansa tuttua polkua, olevansa itse sukulaissieluja 1933 Nürnbergin hurraaville massoille. Jokainen kansanmurhaaja historiassa on esiintynyt moraalisena johtajana, jonka suuri velvollisuus on ollut poistaa epäkurantti aines yhteisöstä, jotta yhteisö pelastuisi. Oli kyse sitten juutalaisista, kansanvihollisista, talonpojista, kommunisteista, taantumuksellisista, vääräuskoisista, pakanoista …. lista on pitkä. Ja jokaisen kansanmurhaajan innokkaina apulaisina on häärinyt joukko väkivaltaa kaihtamattomia, itsensä hyviksi luokittelemia ihmisiä. Se, kuka on pahis, ja kuka ansaitsee kohdelluksi ihmisenä, on täysin kiinni siitä, minkä sortin hihhuli sitä arvioi.

Oikea ja vasen äärilaita ovat samanlaisia, perustelut ovat samanlaisia, vain vihollinen vaihtuu.