Pelin politiikka I: poliittinen vastuu.

On tässä maassa itsepäinen kansa, jonka tietyt ominaisuudet jaksavat hämmästyttää kerta toisensa jälkeen. Yksi niistä on lammasmaisuus, kun tehdään päätöksiä, jotka ovat täysin selkeästi sitä vastaan.

Politiikka on ehkä suurimmista paskanpuhumisen areenoista Suomessa. Tämä siksi, että kaikilla muilla sektoreilla ovat olemassa vaatimukset pysyä edes jollain lailla totuudessa , tai ainakaan ei saa jäädä kiinni valehtelusta. Virkamiesten suhteen raja lienee tiukin ja valehtelemisesta saattaa joutua myös vastuuseen.

Yksityisellä sektorilla ainakaan organisaation sisällä valehtelulla ei ole mitään arvoa. Yritys tarvitsee nimenomaan faktoja päätöksentekonsa tueksi. Mitä enemmän bullshittia, sitä vaikeampaa tehdä oikeita päätöksiä. Ulospäin voidaan toki valehdella, mutta sisäiseen viestintään se ei sovi.

Mutta politiikassa ei tunnu mikään lainalaisuus pätevän.  Poliitikko voi tehdä täysin kansalaisia vastaan olevia päätöksiä, ja sen jälkeen esiintyä pulmusena. Osalle tämä teatteri ei mene läpi, ja se näkyy laskevina äänestysprosentteina, mutta osa lapsenuskoisesti uskoo sen.

Mihin se loppujen lopuksi uskoo? Uskooko se poliitikon parantaneen tapansa ja kasvaneen ihmisenä edellisten touhujensa jälkeen? Ei, vaan se hyväuskoisin osa autuaan onnellisesti on jo unohtanut tämän tekemät hölmöilyt tai suoranaiset vääryydet.

Toinen hyväuskoisuuden syy liittyy mediaan. Suomalaiset edelleen uskovat naiivisti, että jos media ei retostele tyypin X tekemisiä, niin silloin media on tehnyt eräänlaisen syyttämättäjättämispäätöksen, joka tarkoittaa sitä, että tyyppi ei ole tehnyt mitään väärää. Korkeintaan hieman hölmöillyt.

Monesti näin onkin, varsinkin hallituksien runnoessa visioitaan läpi. Ministerit ovat usein enemmänkin päätösten toteuttajia, eivät itsenäisiä päätöksentekijöitä. Esimerkkinä Caruna -kaupat 2013. Katainen ja Vapaavuori ajoivat voimakkaasti Fortumin sähköverkon myyntiä, jotta rahamiehet pääsisivät tekemään pomminvarmaa ja helppoa bisnestä. Haavisto vastuuministerinä nimellisesti myi verkon, ja maksoi siitä olemattoman poliittisen hinnan, Mutta on väärin väittää, että Haavisto olisi yksin syypää tähän rahamiesten bisnesmuuviin.

Ei Haavisto aamulla vessassa saanut kuningasideaa sähköverkon myymisestä ulkomaalaisille. Ei Haavisto omin päin sitä myynyt. Kataisen hallitus sen myi, ja päävastuun kantaa nimenomaan Katainen. No, vastuunkantaminen ei ollut muutenkaan Kataisen ydinosaamisaluetta. Hoettuaan mantrana vuosikausia ”vastuun kantamista”, tyyppi ei itse kantanut sitä ja luikki kesken pääministerikautensa Brysselin lihapatojen ääreen.

Miten kävi? Jo ennen vuotta 2013 piti tyhmimmänkin broilerin ymmärtää, että luonnollisen monopolin myyminen on kuningasluokan moka ja täysin sen alun perin maksanutta kansalaista vastaan. Toisille se taas on mitä turvallisin rahasampo. Näin kuitenkin tehtiin.

Haavisto kantoi nimellisen poliittisen vastuun. Päävastuussa ollut Kokoomus ei kantanut mitään vastuuta. Sen ei tarvinnut, koska kukaan ei vaatinut sitä tilille, kuten ei ole vaatinut aiemmistakaan järjettömistä myynneistä. Ei ole vaatinut, koska media on kohdellut silkkihansikkain sitä. Koska media ei nostanut meteliä, suomalainen lapsenusko ei saanut kolausta.

Haaviston äänestäjäkunta taas koostuu lähinnä pääkaupungin tiedostavista oman navan tuijottajista. Näille on herttisen yhdentekevää, millaista urpoilua heidän edustajansa muuten harrastaa, kunhan pysyy erossa niistä asioista, jotka ovat heille tärkeitä. Niin kauan, kuin kiva fiilis pysyy yllä, ei muusta niin väliä. Ja onhan joku sähköverkko aika tylsä aihe verrattuna ilmastomuutokseen tai kevyiden huumeiden vapauttamiseen.

Nykyajan arvoliberaalin Suomen unelmavävy on uudestaan ministerinä. Vapaavuori pormestarina ja valmistautumassa 2024 presidentinvaaleihin. Katainen neppailee Sitran yliasiamiehenä, jonne tuli valituksi pätevämpien ohi.

Poliittinen vastuu? Heh heh.

Kuva Julian Hochgesang /Unsplash