Aaltola vs Vapaavuori

Presidenttipeli on jo alkanut. Demarit lähinnä vaikuttaisivat lähinnä pyörivän ympyrää pelissä, koska varteen otettavaa kandinaattia ei ole näköpiirissä. Voi hyvinkin olla, että he päätyvät valitsemaan päivänpolitiikan ulkopuolelta tulevan, tarpeeksi hyvillä mahdollisuuksilla olevan henkilön. He ovat tehneet sen aiemminkin: mahorkan tuoksuisen Sorsan tilalle päätyi Ahtisaari, joka sitten syrjäytettiin Halosen avulla, kostonhimoisen Sorsan lymyillessä taustalla. 

Sorsan presidenttitietä rakennettiin määrätietoisesti. Samalla määrätietoisuudella toimi myös Niinistö, joka saadessaan 2007 EK-vaaleissa 60 000 ääntä totesi valtavan vastuun laskeutuvan hartioilleen, mutta peippaili kuitenkin Eduskunnan puhemieheksi, jossa vastuuta ja riskiä joutua poliittisiin vääntöihin ei ollut, mutta näkyvyyttä kuitenkin pysyä kansalaisten mielissä.

Vapaavuori yrittää samaa. Hän on Olympiakomiteassa tarpeeksi näkyvällä paikalla, mutta poissa päivittäisestä riepottelusta ja haastamisesta. Tekaisipa vielä niinistömäisen kulmienkurtistus-kirjankin: ”Puoliholtiton Suomi”.

Paitsi että Vapaavuori ei tunnu onnistuvan olemaan mokaamatta edes siellä. Hässäkät, kuten Vuohijoki-tapaus on tahrannut hänen kilpeään, jossa on ollut hämmentäviä länttejä jo aikaisemminkin, kuten Guggenheim ja Fortumin sähköverkko. Lisäksi hän persoonana ei taitaisi olla aivan terävintä kärkeä, jos hymypoika-patsaita jaettaisiin politiikassa.

Siispä joku jossain on laskenut aivan oikein, että Vapaavuoren mahdollisuudet menestyä suorassa kansanvaalissa eivät ole hyvät, vaikka hän saisi millaisen vaalikassan, koska hän ei yksinkertaisesti ole kovin myyvä koko Suomessa. Helsingin sopulit eivät vielä presidenttiä tee.

Ukrainan sota on nostanut uusia julkkiksia, joista Mika Aaltola on eräs. Hän on kaikella tapaa unelmaehdokas: fiksu, tittelit ja koulutus kohdallaan, tarpeeksi komea naisäänestäjille, ryvettymätön ja olemus positiivinen.  Niinpä häntä on alettu painamaan poliittisessa putkessa eteenpäin; olin itse (anniltaan tosin melko kevyessä) Kouvolan Kokoomusnaisten järjestämässä tilaisuudessa, missä tämä oli puhumassa. Jo yksistään se, että hän oli tapahtumassa, kertoi jotain. Aaltola ei liene kokkari, mutta tällaiset asiat on helppo järjestää, jos mahdollisuus on muuten hyvä.

Nyt Aaltolaa on nostettu presidenttigallupeissa esiin, ja hänen mahdollisuutensa ovat realistiset, jos kokkareiden sisäisissä hänen vastaparinsa on Vapaavuori. Sitä, miten hän pärjäisi valtakunnallisesti, ei voi vielä sanoa, mutta todennäköisesti kuitenkin ”Jannea” paremmin.

Vapaavuoren niinistömäinen presidenttitie voi törmätä seinään, mutta se tekee sen eri tavalla, kuin Sorsan / Ahtisaaaren tapauksessa. Ahtisaari onnistui demokraattisen yllätyksen ansiosta, eli demarit äänestivät itse ehdokkaansa. Aaltolan puolella on – jos ei välttämättä puoluetoimisto – mutta vaikutusvaltaisia setämiehiä ja täti-ihmisiä kuitenkin. Vapaavuori lienee muun touhuamisensa lisäksi tallonut muutamat isot liikavarpaat tarpeeksi mustiksi saadakseen vastavoimat järjestäytymään ja toimimaan.

Persuna toivon luonnollisesti Vapaavuoren ehdokkuutta, koska tämä on paljon helpompi voittaa kuin Aaltola. Demokratia ja kansalaisten etu peukuttaa kuitenkin Aaltolan puolesta.

Original Photo by Kenny Eliason on Unsplash

Hursti & Presidentit

Jouluaatto 2001. Silloin elettiin vielä Veikon aikaa, ja Hurstin järjestämät köyhien joulujuhlat Kisahallissa olivat jo aikaa sitten vakiinnuttaneet asemansa. Tätä tapahtumaa on aina kaunistanut epäitsekkyys, kristillisyys ja lähimmäisenrakkaus. Kuka vapaaehtoisena onkaan antanut työpanoksensa tähän juhlaan, voi sanoneensa tehneensä hyvää sen hetken.  Joulusta 2001 eteenpäin oman panoksensa ovat antaneet myös Suomen presidentit.

Presidentti Halonen oli ensimmäinen, joka itse saapui joulujuhlaan. Ahtisaari oli aiemmin antanut konkreettista apua joulujuhlaan lähettämällä Linnan kokin avuksi. Halonen toi juhliin itsensä, puolisonsa, avustajana ja melko liudan toimittajia, jotka tiesivät Halosen osallistumisesta etukäteen.

Sen jälkeen presidentti ei ole ollut mitenkään tavaton vieras köyhien joulujuhlassa. Sekä Halonen, että Niinistö hänen jälkeensä ovat useamminkin käyneet paikalla osoittamassa myötätuntoaan. Niinistö on pitänyt oikein puheenkin juhlassa. Toimittajat ovat uskollisesti kuvanneet ja raportoineet  näistä myötätunnon hetkistä.  Köyhille on kuitenkin ollut varsin vähän iloa tästä sympatiasta, jota presidentit ovat käyneet osoittamassa jo 17 vuoden ajan.

Häiritsevää on kuitenkin se, että pienten ympyröiden Suomessa molemmat presidentit todennäköisesti henkilökohtaisesti tuntevat ne ihmiset, joiden tekemien tai tekemättä jättämien päätösten takia köyhyys on lisääntynyt. Heidän sympatiastaan huolimatta yhä useampi on syrjäytynyt. Toki leipäjonoissa on niitäkin, jotka eivät sinne kuulu, kuten opiskelijat, jotka eivät halua ottaa opintolainaa, tai joutilaat hamstraajat. Pääosa on kuitenkin matalapalkkaisia ja työttömiä, joiden kengissä ei ole hääviä olla. Jo ulkomaisen halpatyövoiman maahantuonti kasvattaa jonoja kahdella tapaa. Sinne joutuvat sekä ne potkitut ja aina vain pienempiä tilejä saavat matalapalkkaiset kantasuomalaiset että torpparisopimuksilla työtä tekevät ulkomaalaiset.

Presidenttiys on käytännössä poliittinen kakkosvirka Suomessa, pääministerin ollessa tärkein. Presidentillä on sekä todellista että arvovaltaa. Halonen käytti valtaa vahvasti tavallaan ja esim. sai meidät pysymään NATO:n ulkopuolella. Niinistö pääsee sekä Trumpin että Putinin puheille halutessaan. Koska molemmat ovat todistetusti aikaansaavia ihmisiä, missä ovat heidän aikaansaannoksensa köyhien suhteen? Aihehan on heidän sydäntään lähellä. Ne raittiit köyhät, jotka ovat tippuneet turvaverkkojen läpi, joutuvat pärjäämään, miten pärjäävät. Tavalliselle suomalaiselle pääkaupunkiseudun asuntojonot ovat pitkiä, eikä heillä ole muuta mahdollisuutta kuin kestää ja kärvistellä. Vaikka joku päihdeongelmainen  syrjäytynyt saattaa olla kykenemätön asumaan normaalissa kerrostalonaapurustossa, se ei tarkoita sitä, etteikö hänelle saisi kattoa pään päälle ja ruokaa. Kyse on loppujen lopuksi vain tahdosta ja organisoinnista.

Kun Suomeen tuli 32 000 irakilaista, ei raha ollut ongelma, eivätkä auttavat kädet liioin. Kukaan ei jäänyt pakkaseen, ja jo kauan turvapaikanhakijat ovat saaneet asunnon helposti, myös pääkaupunkiseudulta. Mutta suomiköyhällä ei ole organisoituneita auttavia käsiä, koska heidän auttamisestaan eivät pääse firmat laskuttamaan, kuten irakilaisten avulla pääsi. Eikä niitä, joiden sydän värisi liikutuksesta irakilaisten kanssa, mikään liikuta suomiköyhän tapauksessa. Oma vika, tai jotain sinne päin?  Jos irakilaisille on järjestynyt tehokkaasti apua, miksei suomiköyhille järjesty? Ovatko he liian arkisia, liian tylsiä, liian ”epäseksikkäitä”, vinksahtanutta nykytermiä käyttäen?

Kuten irakilaisten kohdalla nähdään, apua kyllä saadaan järjestymään, jos todella tahdotaan. Siksi leipäjonoista voi tehdä vain yhden johtopäätöksen: auttaminen ei oikeasti kiinnosta. Ei, vaikka presidentitkin ovat osoittaneet myötätuntoaan.

Miten se on mahdollista? Eikö ketään loppujen lopuksi kiinnosta presidenttien tahtotila auttaa suomiköyhiä. Ja jos ei kiinnosta, niin ovatko nämä presidentit oikeasti niin heikkoja, ettei heidän tahdollaan ole merkitystä? Eikö heitä kukaan viitsi kuunnella, eikö heidän sanomisillaan ole merkitystä? Onko se hehkutettu ”arvojohtajuus” vain ponnetonta sanahelinää?

(kuva mika / unsplash)