Turvakodeissa eletään taas huippusesonkia, kun moni miehen sosiaaliturvatunnuksella varustettu näätä on osoittanut voimaansa. Lumihanki, poliisi, kirves ja perhe ovat pettämätön yhtälö tänäkin jouluna.
Tähän ikään on tullut kuulluksi ja nähdyksi kohtaloita ja tarinoita. Näitä tarinoita kerratessa on löytynyt yksi yhteinen nimittäjä miesten tekemästä perheväkivallasta. Ne hakkaavat, pilkkaavat ja nöyryyttävät, koska pitävät hakkaamisesta, koska saavat siitä kiksejä ja vallantunnetta. Voi rauhassa tankata pölyisiä kirjoja, joissa joku pullahalaaja väittää kaiken johtuvan huonosta itsetunnosta. Tai kuunnella niitä kädenlämpöisiä sosiaalitätejä ja -setiä, jotka peräänkuuluttavat dialogia. Höpö v1tun höpö.
Olipa kerran Isä, Äiti ja Poika. Isän koulutus tai yhteiskunnallinen asema on sivuseikka, samoin Äidin. Tapahtumapaikkana voi olla niin Vatajanpuisto kuin Lehtomäkikin.
Joulua kohti perhe matkaa kuten yleensäkin. Perheen ilmapiiri on myrkyllinen, ja siellä saavat sekä Äiti että Poika kulkea varpaisillaan. Sitä tunnetta eivät pysty sen paremmin Freud kuin leipäpapitkaan kuvittelemaan. Jos sattuu Suomenlahden saarelle tammikuussa paukkupakkasten aikaan tuulisella säällä, voi kuvitella jotain sen tehosta. Pelko menee hyisen tuulen lailla luihin ja ytimiin kangistuttaen sekä ruumiin että sielun. Lukiten ajatuksen, mielen keskittyessä nuorallatanssiin koska tahansa syttyvällä narulla.
Ja irvokkaana perinteenä jouluaattoiltana annetaan palautetta risuja säästämättä, pukin lähtiessä on pedon vuoro. Helvetillinen antikliimaksi, jossa nyrkki puhuu ja ”huora ” saa kuulla kunniansa. Valtakuntaansa pelolla hallitseva kuningas näyttää, kuka käskee ja ketä on parempi nöyränä totella. Peto etsii syyn purra ja nyrkki syyn hakata. Jos syytä ei ole, se keksitään vaikka väkisin.
Jos viinaa on, kaikki menee vanhan sapluunan mukaan. Alkuillasta Isä on rento, hilpeä puhelias ja nokkela. Maailman kanssa sovussa. Äiti ja Poika tietävät synkän vaiheen vielä tulevan. Mutta toivo on ihmisen ominaisuuksista ehkä paras ja sitkein. Ehkä tällä kertaa laskuhumala ei ole niin vahva. Ehkä tällä kertaa isä ei lyö.
Mutta se lyö. Silmät mustiksi ja umpeen. Revityt vaatteet ja käsi kohotettuna iskuun valmiina leipäveitsen kanssa: ”Saatanan huora! Vittu nyt sulta huora lähtee henki! Ja sinä saatanan äpärä!”
Tätä se on. Tästä maailmanparantajat lukevat, mutta eivät ymmärrä lukemaansa, oikeasti.
Naapurit katsovat sivulle, ketään ei kiinnosta, oikeasti. Elämä on.
Mutta tämän joulun jälkeen löytyy vastavoima. Äiti törmää sattumoisin entiseen koulukaveriinsa marketissa. Kaveri on vankilasta tulossa ja sinne takaisin menossa. Poikana omana aikanaan, ja kotoaan pahan sisunsa saanut. Palveluksena ja pyytämättä entiselle koulukaverilleen hän päättää konsultoida hieman perherauhan palauttamiseksi. Mutta kaverikin on oppinut dialogin hyödyttömyyden, ja konsultoinnissaan skippaa pullahalaamiset, ymmärtämiset ja sen sellaiset ja aloittaa suoraan brutaaliterapialla.
Ja katso! Isän sovittaessa uusia tekareitaan, hän on edelleen vaikea itsensä, mutta ei enää kiusaa, nöyryytä tai hakkaa Äitiä tai Poikaa. Koska kaveri on tehnyt selväksi, että jos perheväkivalta ei nyt lopu, niin se lopetetaan niin kovilla otteilla kuin tarvitaan. Kaveri on kytkenyt puolestaan asiaan oman arvovaltansa, ja johan on kumma, jos hän ei saa yhtä vaimonhakkaajaa kuriin.
Sen pituinen se. Mikäs tämän täräytyksen pointti oli? Siinä, että vaimonhakkaajat eivät ole mitään tulivuorenpurkauksia. Heidän väkivaltansa ole kontrolloimatonta eikä se ole ottamatta huomioon eri tekijöitä. He ajattelevat rationaalisesti. He osaavat laskea hyödyt ja riskit siinä missä muutkin. Jos on vaarana saada tuplaversiona omat sikailunsa takaisin, harva haluaa ottaa riskin. Sellaiseen ihmiseen, joka mielellään käyttää väkivaltaa, tepsii vain voima. Niin suuri voima, että riittää.
Onko sitten ajatuksena, että lisätään väkivallan sallittavuutta yhteiskunnassa? Pitäisikö sosiaalitoimen yhteyteen palkata entisistä väkivaltarikollisista brutaaliterapeutteja vaimonhakkaajia varten? No ei. Mutta olisi hyvä jo viimein hylätä vaaleanpunainen hattarointi siitä, millaisia ihmiset ihan omasta tahdostaan voivat olla, eikä selittää kaikkea ihmisen huonoja puolia kehnolla lapsuudella ja risoilla leluilla. Ja perustaa perheväkivallan torjumiseen käytettävät keinot realismille. Mitä ne ovat, siihen en osaa suoralta kädeltä vastata. Mutta tiedän, mitä ne eivät ole.