Hattaravuoren juurella

Nyt se on sitten tapahtunut omaltakin kohdalta. Yli 10 vuoden normaalia aktiivisempi politiikan seuranta konkretisoitu sitten kuntavaaliehdokkuuteen.

Ensimmäinen isompi rykäisy kävi ketutuksen läpikyllästämänä Soiniin ja tämän takinkääntöihin maaliskuussa 2016, jolloin liityin puolueeseen äänestääkseni ketä vain ehdokasta Soinia vastaan 2017 puoluekokouksessa. Halla-ahon ehdokkuudesta ei ollut vielä silloin tietoa, mutta saatoin arvata, että en ollut ainoa suuttunut. Kokous menikin hyvin ja loppunäytökset sinistyneine hillotolppa-ihmisineen politiikan nurjasta puolesta paljon kertovia. Tällaista tämä touhu on.

Pitää olla hieman tyhmä hakeakseen kaupunginvaltuustoon aikana, jolloin kaupungin talous kaikkine diipadaaapahankkeineen on ajettu siltaan (painitermi) ja jossa valtuutettu takuuvarmasti saa haukut kaikesta päälle kaatuvasta pastasta, siitäkin, johon itsellä ei ole ollut osaa eikä arpaa.

Tai sitten kunnianhimoinen. Suurta osaa tähän peliin osallistuvia yhdistää kunnianhimo. Se on miltei perusedellytys mukaan lähtemiselle. Eikä se automaattisesti ole paha asia, se riippuu siitä, mihin kunnianhimonsa suuntaa. Jokainen suuntaa sen oman moraalinsa ja arvomaailmansa mukaan. Rehdin pelikirja suppeampi kuin ketaleen, joka sallii itselleen kaikenlaisen kieroilun kiivetäkseen ylöspäin. Ketaleen motto voisi olla : “En ole tullut tänne kavereita hakemaan”.

Joitain vilpittömiä yhteisen hyvän ajajiakin on, mutta kunnianhimo on suurin yhdistävä tekijä.

Tässä vaiheessa minun pitäisi vakuuttaa olevani yksi vilpittömistä, mutta katin kontit. En äänestäisi itseäni, jos näin vakuuttelisin. Tosin en äänestä muutenkaan. Olen luvannut jo äänestää erästä toista persua. Tämä tuli hätäpäissään luvattua kiitollisena reilusta teosta. Kaiketi tästä numeron raapustamisesta lienee pakko ottaa aikanaan äänestyskopissa valokuva, jotta kukaan uskoisi….

Mitä on luvassa? Yleensä ottaen nyt äänestäjällä on alkamassa se harvinainen ajanjakso, jossa häntä kuunnellaan ja hänen mielipiteellään on merkitystä. 19.4.2021 kuitenkin moni tekohymy hyytyy joko vaalitappion tai vaalivoiton tuloksena. Rannalle jääneiden ei tarvitse enää pingottaa ja voittajat voivat halutessaan piiloutua äänestäjiltään, eikä näistä kuule kuin vajaan kahden tai neljän vuoden päästä, eduskunta – ja kuntavaalien alla. Mistä siis tietää, ketä äänestää?

Me uudet pyrkijät olemme tietysti avoimia tapauksia. Meistä ei varmuudella tiedetä, millaisia tyyppejä olemme. Ja koska itsekin kuulun keltanokkaosastoon, en osaa neuvoa.

Vanhojen edustajien kohdalla asia on paljon helpompaa. Hän, joka on tehnyt töitä luottamuspaikkansa eteen viisaasti ja äänestäjiään kunnioittaen, on varma valinta. Jos tämä on vielä pitänyt yhteyttä äänestäjiinsä, aina parempi. Tässä kuitenkin kannattaa erottaa vaalinaluskosiskelu ja pitkäjänteinen puurtaminen toisistaan.

Vanhaa edustajaa voidaan myös arvioida tekemistensä perusteella toisellakin tapaa. Jos tämä on ajanut diipadaapaa tähän asti, hän ajaa diipadaapaa vastedeskin. Se ei tule muuttumaan.

Äänestäjällä ei ole minkäänlaista kuluttajasuojaa. Jos äänestät kehnoa, olet tavallaan vastuussa kehnon touhuistakin. Jos kehno esittää olevansa, mitä ei ole, sinua vedätetään. Mutta et saa siltikään ääntäsi takaisin.

Tuleeko näiden neuvojen lopuksi kehoitus äänestää meikäläistä? Se on hieman siinä ja tässä. 54-vuotias alisuoriutuja, joka on tehnyt töitä pitkien piippujen varjossa, mutta joka saa rempoa hartiat sijoiltaan tehtaiden portteja ilman, että niitä edes raotetaan. Ei ole varaa mainostaa, ja jos hymyilen väkisin, se näyttää lähinnä pelottavalta.

Edustavampia ja paremmin pärjänneitä ehdokkaitakin löytyy.

Pelin politiikka II: Äänestäisitkö Paasikiveä

Kohta se on taas täällä, se muutama kuukausi vuodesta, kun leikimme demokratiaa ja sitä, että sinulla on joku, joka vie asioitasi ja huolenaiheitasi eteenpäin. Kun vaalien jälkeen on äänestystulos selvillä, onkin syytä siirtyä ”vastuunkantamiseen”. Se tarkoittaa luonteesta riippuen joko paluuta koppavuuteen, päättämättömyyteen, pyrkyryyteen ja laiskuuteen.

On toki myös paljon tunnollisia ja vilpittömiäkin ehdokkaita. He eivät vain niin usein valikoidu vastuuta kantamaan, vaikka he tekisivätkin sitä niin kuin äänestäjälle olisi parhaaksi. Oikeasti, ilman mitään vinoa pottuilua kantaisivat oikeasti vastuuta. Syynä on politiikan muuttuminen ja – sori vaan – äänestäjien huijattavuus.

Politiikka on markkinointia. Annat äänesi sille, joka miellyttää eniten, ja joka herättää luottamusta tarpeeksi. Et vain tule ajatelleeksi, että samalla lailla sinulle vaikkapa myydään autoja tai yrität itse valloittaa jotakuta, johon olet ihastunut.

Olet käytettyä autoa ostamassa. Et oikeasti tiedä autosta muuta, kuin sen perustiedot, katsastuksen ja ajetut kilometrit. Et voi millään tietää, onko pohjassa ruostetta tai onko siinä piilevää vikaa, joka saattaa aiheuttaa kalliin remontin. Voit tehdä kotiläksysi, ottaa selvää tyyppivioista, mutta loppujen lopuksi arvioit myyjää ja hänen luotettavuuttaan. Luotatko häneen tarpeeksi ostaaksesi häneltä auton?

Olet baarissa / netissä/ ties missä, jossa joku sinuun ihastunut tai muuten vain vonkaustuulella oleva haluaa tehdä vaikutuksen. Hän yrittää parhaansa mukaan vedellä niistä naruista, joilla saada sinut suopeaksi. Hän ei takuulla kehu sinulle puolisoaan, ei avaudu virtsankarkailustaan tai menetetyistä luottotiedoistaan. Hän pyrkii näyttämään parhaat puolet itsestään ja teeskentelemään sellaisia piirteitä, joiden luulee vetoavan.

Poliittista ehdokasta, autokauppiasta ja vonkaajaa yhdistää tarve voittaa luottamuksesi ja sympatiasi. Äänestäjä ei ole enää pariin kymmeneen vuoteen äänestänyt sitä, jonka voisi kuvitella parhaiten ajavan asiaasi, vaan sitä, joka vaikuttaa mukavimmalta. Politiikasta on tullut senssihaku, jossa vetävyys voittaa asiasisällön. Vetävä ehdokas voittaa arkisen, kaunis ja komea tavallisen. Jos ehdokas saadaan vielä kuorrutetuksi menestyjän meiningillä, on voitto taattu. Äänestäjän toinen helmasynti hyväuskoisuuden ohella on laumasieluisuus. Äänestetään potentiaalista voittajaa, vaikka joku toinen miellyttäisi enemmän. Siksi Niinistö meni ensimmäisellä kierroksella läpi. Koska voittajan kelkassa on niin kiva olla.

J.K.  Paasikivi on eräs niistä, joita suuresti arvostan, ja jota käytän mittapuuna nykyajan tyrkkyjä arvioidessa. Eikä hyvältä näytä. Ei todellakaan.

Mutta Paasikivellä tuskin olisi ollut mitään jakoa nykyisillä politiikan missikisoissa. J.K. oli äreä, tinkimätön Isänmaan mies ja teki takuulla parhaansa maan ja kansan eteen. Mutta hän ei ikinä olisi avannut vaatekaappiaan naistenlehdissä, kosiskellut äänestäjiä söpöillä somepostauksilla tai osallistunut Tuttu Juttu – Show:uun, kuten Rehn ja Ahtisaari tekivät.

Paasikivi olisi jäänyt rannalle, koska hän ei ollut cool, dynaaminen, puoleensavetävä, menestyjä, nuori ja lipevä.

Jos ostat käytetyn auton liikkeestä, siinä on automaattisesti jonkinlainen kuluttajansuoja, jos se hajoaa heti kaupanteon jälkeen, Jos parhaita puoliaan näytellyt kumppaniehdokas osoittautuu idiootiksi, hänelle voi näyttää ovea. Mutta äänestäjän kuluttajansuoja on olematon. Tuli ehdokas sitten valituksi tai ei, äänesi on iäksi mennyt.

Jos äänestit ketkua, et voi syyttää kuin itseäsi. tahdoit tai et. Siksi kannattaa pyrkiä etsimään ehdokas, jolla ei ole naamaria kasvoillaan, vaikka et hänestä niin paljon pitäisikään, Koska politiikka ei ole senssi – tai kaveripalsta, vaan siinä haetaan ihmisiä, jotka valtuutetaan tekemään vakavia ja itseesi vaikuttavia päätöksiä.  Äänestä Paasikiveä lipevän sijaan.

Original Photo by Lysander Yuen on Unsplash