Pelin politiikka II: Äänestäisitkö Paasikiveä

Kohta se on taas täällä, se muutama kuukausi vuodesta, kun leikimme demokratiaa ja sitä, että sinulla on joku, joka vie asioitasi ja huolenaiheitasi eteenpäin. Kun vaalien jälkeen on äänestystulos selvillä, onkin syytä siirtyä ”vastuunkantamiseen”. Se tarkoittaa luonteesta riippuen joko paluuta koppavuuteen, päättämättömyyteen, pyrkyryyteen ja laiskuuteen.

On toki myös paljon tunnollisia ja vilpittömiäkin ehdokkaita. He eivät vain niin usein valikoidu vastuuta kantamaan, vaikka he tekisivätkin sitä niin kuin äänestäjälle olisi parhaaksi. Oikeasti, ilman mitään vinoa pottuilua kantaisivat oikeasti vastuuta. Syynä on politiikan muuttuminen ja – sori vaan – äänestäjien huijattavuus.

Politiikka on markkinointia. Annat äänesi sille, joka miellyttää eniten, ja joka herättää luottamusta tarpeeksi. Et vain tule ajatelleeksi, että samalla lailla sinulle vaikkapa myydään autoja tai yrität itse valloittaa jotakuta, johon olet ihastunut.

Olet käytettyä autoa ostamassa. Et oikeasti tiedä autosta muuta, kuin sen perustiedot, katsastuksen ja ajetut kilometrit. Et voi millään tietää, onko pohjassa ruostetta tai onko siinä piilevää vikaa, joka saattaa aiheuttaa kalliin remontin. Voit tehdä kotiläksysi, ottaa selvää tyyppivioista, mutta loppujen lopuksi arvioit myyjää ja hänen luotettavuuttaan. Luotatko häneen tarpeeksi ostaaksesi häneltä auton?

Olet baarissa / netissä/ ties missä, jossa joku sinuun ihastunut tai muuten vain vonkaustuulella oleva haluaa tehdä vaikutuksen. Hän yrittää parhaansa mukaan vedellä niistä naruista, joilla saada sinut suopeaksi. Hän ei takuulla kehu sinulle puolisoaan, ei avaudu virtsankarkailustaan tai menetetyistä luottotiedoistaan. Hän pyrkii näyttämään parhaat puolet itsestään ja teeskentelemään sellaisia piirteitä, joiden luulee vetoavan.

Poliittista ehdokasta, autokauppiasta ja vonkaajaa yhdistää tarve voittaa luottamuksesi ja sympatiasi. Äänestäjä ei ole enää pariin kymmeneen vuoteen äänestänyt sitä, jonka voisi kuvitella parhaiten ajavan asiaasi, vaan sitä, joka vaikuttaa mukavimmalta. Politiikasta on tullut senssihaku, jossa vetävyys voittaa asiasisällön. Vetävä ehdokas voittaa arkisen, kaunis ja komea tavallisen. Jos ehdokas saadaan vielä kuorrutetuksi menestyjän meiningillä, on voitto taattu. Äänestäjän toinen helmasynti hyväuskoisuuden ohella on laumasieluisuus. Äänestetään potentiaalista voittajaa, vaikka joku toinen miellyttäisi enemmän. Siksi Niinistö meni ensimmäisellä kierroksella läpi. Koska voittajan kelkassa on niin kiva olla.

J.K.  Paasikivi on eräs niistä, joita suuresti arvostan, ja jota käytän mittapuuna nykyajan tyrkkyjä arvioidessa. Eikä hyvältä näytä. Ei todellakaan.

Mutta Paasikivellä tuskin olisi ollut mitään jakoa nykyisillä politiikan missikisoissa. J.K. oli äreä, tinkimätön Isänmaan mies ja teki takuulla parhaansa maan ja kansan eteen. Mutta hän ei ikinä olisi avannut vaatekaappiaan naistenlehdissä, kosiskellut äänestäjiä söpöillä somepostauksilla tai osallistunut Tuttu Juttu – Show:uun, kuten Rehn ja Ahtisaari tekivät.

Paasikivi olisi jäänyt rannalle, koska hän ei ollut cool, dynaaminen, puoleensavetävä, menestyjä, nuori ja lipevä.

Jos ostat käytetyn auton liikkeestä, siinä on automaattisesti jonkinlainen kuluttajansuoja, jos se hajoaa heti kaupanteon jälkeen, Jos parhaita puoliaan näytellyt kumppaniehdokas osoittautuu idiootiksi, hänelle voi näyttää ovea. Mutta äänestäjän kuluttajansuoja on olematon. Tuli ehdokas sitten valituksi tai ei, äänesi on iäksi mennyt.

Jos äänestit ketkua, et voi syyttää kuin itseäsi. tahdoit tai et. Siksi kannattaa pyrkiä etsimään ehdokas, jolla ei ole naamaria kasvoillaan, vaikka et hänestä niin paljon pitäisikään, Koska politiikka ei ole senssi – tai kaveripalsta, vaan siinä haetaan ihmisiä, jotka valtuutetaan tekemään vakavia ja itseesi vaikuttavia päätöksiä.  Äänestä Paasikiveä lipevän sijaan.

Original Photo by Lysander Yuen on Unsplash

Uhriutuminen ja valtapelit I

Vallankäyttö on ollut pitkälle samanlaista jo vuosisatoja, koska ihmisen käytös ja arvomaailma niiden takana ovat pysyneet aina melko vakioina. Yhteiskunta on rakentunut kristillisen moraalikäsityksen varaan ja lait ovat pohjanneet tälle perustalle. Aiemmin valta on ollut pitkälti miesten käsissä ja vanha mieskäsitys on ollut pohjana sille, mitä on pidetty sopivana ja mitä ei.

Naisten mukaantulo on muuttanut arvomaailmaa pehmeämpään suuntaan ja tuonut myötätuntoa suurempana elementtinä määrittelemään sopivuutta. Jos jossain asiassa ei vaikuta otettavan myötätuntoa huomioon, se leimataan usein pahaksi ja ilkeäksi. Mutta kuten aina ihmisillä, mistä tahansa sinänsä positiivisesta asiasta voidaan vääntää omaa etua palveleva ase ja kierouttaa alkuperäinen hyvä tarkoitus omaksi irvikuvakseen.

Uhriutumiseen vaaditaan tietenkin mahdollisuus uhristatukseen. Statuksen ihmisen tai ihmisryhmän on voitava olla yleisön mielestä jollain lailla kuviteltavissa heikomman asemaan suhteessa vastaväittäjäänsä, toiseen ryhmään tai jopa yhteiskuntaan. Jos luontaista uhristatusta ei ole, niin se väännetään väkisin sellaiseksi. Ensin mainitusta esimerkki seuraavassa.

Kuvitteellinen väittely jollain areenalla: Televisiossa, keskustelupaneelissa, missä tahansa. Vastakkain ovat kuvitteelliset mies ja nainen.

  • Nainen väittää, että kuu on juustoa.
  • Miestä hymyilyttää todetessaan, että ei se nyt ainakaan juustoa ole
  • Nainen hyökkää miestä vastaan, että tämä sovinistina nauraa hänelle (ei siis hänen mielipiteelleen vaan hänelle), koska hän on nainen
  • Näin peli kääntyy. Sillä ei ole merkitystä, onko kuu juustoa vaan sillä, miten mies kohteli naista. Mies on paha sovinisti ja nainen pahan sovinistin uhri.
  • Ja kas, vaikka mies on oikeassa, on nainen debatin moraalinen voittaja, ja yleisön suosiosta taistellessa hän saa sympatiat.

Uhriutua voi myös, jos joku omaan ryhmään tekevistä jäsenistä on tehnyt jotain – yleisemmin rikollista – josta tiedetään, että teko tulee raivostuttamaan yleisöä, kun tieto siitä leviää. Tällä pyritään jättämään itse rikos taka-alalle ja torjumaan sen aiheuttamaa suuttumusta uhriutumalla.

Oulussa tuli julki Suomessa ennen kuulumaton raiskaus – ja hyväksikäyttövyyhti, jossa lukuisat tytöt olivat joutuneet seksuaalirikosten uhreiksi. Rikolliset olivat enimmäkseen maahanmuuttajataustaisia. Ymmärrettävistä syistä asia suututti ja kuohutti muuallakin kuin Oulussa.

Ei kuitenkaan kestänyt kauaakaan, kun jo uutisoitiin muiden Oulussa asuvien mamunuorten kokemasta pelosta ja vihasta. Iltapäivälehti pisti otsikoinnissaan draamaa ja vihaa peliin.
Sen mukaan maahanmuuttajat pelkäsivät Oulussa, eivätkä uskaltaneet baareihinkaan enää mennä. Kärhämiä, tappeluita tai pahoinpitelyitä ei kuitenkaan ollut tapahtunut.

Ja kas; nyt olivatkin uudet uhrit löytyneet. Nyt uhreja olivatkin muut mamunuoret, joiden pelko ja kokema viha olivatkin uusia – jos eivät suoria, niin ainakin epäsuoria viharikoksia. Yhtään mamunuorta ei pahoinpidelty kostoksi, kukaan mamunuorista ei ollut kokenut minkäänlaista väkivaltaa tapauksen johdosta, mutta se oli epäolennaista.

Nykyaikaisessa ylösalaisin kääntyneessä todellisuudessa ei tarvitse olla rikoksen tai väärinkohtelun uhri ollakseen uhri. Riittää, kun kokee olevansa uhri, ja saa uhriutumisensa syötettyä median kautta läpi. Eli uhriksi pääsee nykyään ilmoittautumalla sellaiseksi.

Tätä sapluunaa on käytetty usein, ja tullaan käyttämään vastedeskin. Jos ryhmän X edustaja tekee pahojaan, saman ryhmän toinen edustaja ryntää kertomaan, kuinka koko ryhmä joutuu pelkäämään teosta noussutta vihaa. Näin saadaan käännetyksi tilalle päälaelleen – rikoksen uhri ja ja rikollinenkin ovat toissijaisia, ja suurimman kärsimyksen kokee se rikollisen viiteryhmä, mitä tämä edustaa.

Tämä halventaa uhria, häivyttää rikollisen sekä pyrkii omahyväisesti ja elitistisesti painamaan suuren yleisön katsetta maahan. Ei ole muuta hyväksyttävää reaktiota kuin hiljaisuus ja alistuminen.