Uhriutuminen ja valtapelit I

Vallankäyttö on ollut pitkälle samanlaista jo vuosisatoja, koska ihmisen käytös ja arvomaailma niiden takana ovat pysyneet aina melko vakioina. Yhteiskunta on rakentunut kristillisen moraalikäsityksen varaan ja lait ovat pohjanneet tälle perustalle. Aiemmin valta on ollut pitkälti miesten käsissä ja vanha mieskäsitys on ollut pohjana sille, mitä on pidetty sopivana ja mitä ei.

Naisten mukaantulo on muuttanut arvomaailmaa pehmeämpään suuntaan ja tuonut myötätuntoa suurempana elementtinä määrittelemään sopivuutta. Jos jossain asiassa ei vaikuta otettavan myötätuntoa huomioon, se leimataan usein pahaksi ja ilkeäksi. Mutta kuten aina ihmisillä, mistä tahansa sinänsä positiivisesta asiasta voidaan vääntää omaa etua palveleva ase ja kierouttaa alkuperäinen hyvä tarkoitus omaksi irvikuvakseen.

Uhriutumiseen vaaditaan tietenkin mahdollisuus uhristatukseen. Statuksen ihmisen tai ihmisryhmän on voitava olla yleisön mielestä jollain lailla kuviteltavissa heikomman asemaan suhteessa vastaväittäjäänsä, toiseen ryhmään tai jopa yhteiskuntaan. Jos luontaista uhristatusta ei ole, niin se väännetään väkisin sellaiseksi. Ensin mainitusta esimerkki seuraavassa.

Kuvitteellinen väittely jollain areenalla: Televisiossa, keskustelupaneelissa, missä tahansa. Vastakkain ovat kuvitteelliset mies ja nainen.

  • Nainen väittää, että kuu on juustoa.
  • Miestä hymyilyttää todetessaan, että ei se nyt ainakaan juustoa ole
  • Nainen hyökkää miestä vastaan, että tämä sovinistina nauraa hänelle (ei siis hänen mielipiteelleen vaan hänelle), koska hän on nainen
  • Näin peli kääntyy. Sillä ei ole merkitystä, onko kuu juustoa vaan sillä, miten mies kohteli naista. Mies on paha sovinisti ja nainen pahan sovinistin uhri.
  • Ja kas, vaikka mies on oikeassa, on nainen debatin moraalinen voittaja, ja yleisön suosiosta taistellessa hän saa sympatiat.

Uhriutua voi myös, jos joku omaan ryhmään tekevistä jäsenistä on tehnyt jotain – yleisemmin rikollista – josta tiedetään, että teko tulee raivostuttamaan yleisöä, kun tieto siitä leviää. Tällä pyritään jättämään itse rikos taka-alalle ja torjumaan sen aiheuttamaa suuttumusta uhriutumalla.

Oulussa tuli julki Suomessa ennen kuulumaton raiskaus – ja hyväksikäyttövyyhti, jossa lukuisat tytöt olivat joutuneet seksuaalirikosten uhreiksi. Rikolliset olivat enimmäkseen maahanmuuttajataustaisia. Ymmärrettävistä syistä asia suututti ja kuohutti muuallakin kuin Oulussa.

Ei kuitenkaan kestänyt kauaakaan, kun jo uutisoitiin muiden Oulussa asuvien mamunuorten kokemasta pelosta ja vihasta. Iltapäivälehti pisti otsikoinnissaan draamaa ja vihaa peliin.
Sen mukaan maahanmuuttajat pelkäsivät Oulussa, eivätkä uskaltaneet baareihinkaan enää mennä. Kärhämiä, tappeluita tai pahoinpitelyitä ei kuitenkaan ollut tapahtunut.

Ja kas; nyt olivatkin uudet uhrit löytyneet. Nyt uhreja olivatkin muut mamunuoret, joiden pelko ja kokema viha olivatkin uusia – jos eivät suoria, niin ainakin epäsuoria viharikoksia. Yhtään mamunuorta ei pahoinpidelty kostoksi, kukaan mamunuorista ei ollut kokenut minkäänlaista väkivaltaa tapauksen johdosta, mutta se oli epäolennaista.

Nykyaikaisessa ylösalaisin kääntyneessä todellisuudessa ei tarvitse olla rikoksen tai väärinkohtelun uhri ollakseen uhri. Riittää, kun kokee olevansa uhri, ja saa uhriutumisensa syötettyä median kautta läpi. Eli uhriksi pääsee nykyään ilmoittautumalla sellaiseksi.

Tätä sapluunaa on käytetty usein, ja tullaan käyttämään vastedeskin. Jos ryhmän X edustaja tekee pahojaan, saman ryhmän toinen edustaja ryntää kertomaan, kuinka koko ryhmä joutuu pelkäämään teosta noussutta vihaa. Näin saadaan käännetyksi tilalle päälaelleen – rikoksen uhri ja ja rikollinenkin ovat toissijaisia, ja suurimman kärsimyksen kokee se rikollisen viiteryhmä, mitä tämä edustaa.

Tämä halventaa uhria, häivyttää rikollisen sekä pyrkii omahyväisesti ja elitistisesti painamaan suuren yleisön katsetta maahan. Ei ole muuta hyväksyttävää reaktiota kuin hiljaisuus ja alistuminen.