Pelin politiikka II: Äänestäisitkö Paasikiveä

Kohta se on taas täällä, se muutama kuukausi vuodesta, kun leikimme demokratiaa ja sitä, että sinulla on joku, joka vie asioitasi ja huolenaiheitasi eteenpäin. Kun vaalien jälkeen on äänestystulos selvillä, onkin syytä siirtyä ”vastuunkantamiseen”. Se tarkoittaa luonteesta riippuen joko paluuta koppavuuteen, päättämättömyyteen, pyrkyryyteen ja laiskuuteen.

On toki myös paljon tunnollisia ja vilpittömiäkin ehdokkaita. He eivät vain niin usein valikoidu vastuuta kantamaan, vaikka he tekisivätkin sitä niin kuin äänestäjälle olisi parhaaksi. Oikeasti, ilman mitään vinoa pottuilua kantaisivat oikeasti vastuuta. Syynä on politiikan muuttuminen ja – sori vaan – äänestäjien huijattavuus.

Politiikka on markkinointia. Annat äänesi sille, joka miellyttää eniten, ja joka herättää luottamusta tarpeeksi. Et vain tule ajatelleeksi, että samalla lailla sinulle vaikkapa myydään autoja tai yrität itse valloittaa jotakuta, johon olet ihastunut.

Olet käytettyä autoa ostamassa. Et oikeasti tiedä autosta muuta, kuin sen perustiedot, katsastuksen ja ajetut kilometrit. Et voi millään tietää, onko pohjassa ruostetta tai onko siinä piilevää vikaa, joka saattaa aiheuttaa kalliin remontin. Voit tehdä kotiläksysi, ottaa selvää tyyppivioista, mutta loppujen lopuksi arvioit myyjää ja hänen luotettavuuttaan. Luotatko häneen tarpeeksi ostaaksesi häneltä auton?

Olet baarissa / netissä/ ties missä, jossa joku sinuun ihastunut tai muuten vain vonkaustuulella oleva haluaa tehdä vaikutuksen. Hän yrittää parhaansa mukaan vedellä niistä naruista, joilla saada sinut suopeaksi. Hän ei takuulla kehu sinulle puolisoaan, ei avaudu virtsankarkailustaan tai menetetyistä luottotiedoistaan. Hän pyrkii näyttämään parhaat puolet itsestään ja teeskentelemään sellaisia piirteitä, joiden luulee vetoavan.

Poliittista ehdokasta, autokauppiasta ja vonkaajaa yhdistää tarve voittaa luottamuksesi ja sympatiasi. Äänestäjä ei ole enää pariin kymmeneen vuoteen äänestänyt sitä, jonka voisi kuvitella parhaiten ajavan asiaasi, vaan sitä, joka vaikuttaa mukavimmalta. Politiikasta on tullut senssihaku, jossa vetävyys voittaa asiasisällön. Vetävä ehdokas voittaa arkisen, kaunis ja komea tavallisen. Jos ehdokas saadaan vielä kuorrutetuksi menestyjän meiningillä, on voitto taattu. Äänestäjän toinen helmasynti hyväuskoisuuden ohella on laumasieluisuus. Äänestetään potentiaalista voittajaa, vaikka joku toinen miellyttäisi enemmän. Siksi Niinistö meni ensimmäisellä kierroksella läpi. Koska voittajan kelkassa on niin kiva olla.

J.K.  Paasikivi on eräs niistä, joita suuresti arvostan, ja jota käytän mittapuuna nykyajan tyrkkyjä arvioidessa. Eikä hyvältä näytä. Ei todellakaan.

Mutta Paasikivellä tuskin olisi ollut mitään jakoa nykyisillä politiikan missikisoissa. J.K. oli äreä, tinkimätön Isänmaan mies ja teki takuulla parhaansa maan ja kansan eteen. Mutta hän ei ikinä olisi avannut vaatekaappiaan naistenlehdissä, kosiskellut äänestäjiä söpöillä somepostauksilla tai osallistunut Tuttu Juttu – Show:uun, kuten Rehn ja Ahtisaari tekivät.

Paasikivi olisi jäänyt rannalle, koska hän ei ollut cool, dynaaminen, puoleensavetävä, menestyjä, nuori ja lipevä.

Jos ostat käytetyn auton liikkeestä, siinä on automaattisesti jonkinlainen kuluttajansuoja, jos se hajoaa heti kaupanteon jälkeen, Jos parhaita puoliaan näytellyt kumppaniehdokas osoittautuu idiootiksi, hänelle voi näyttää ovea. Mutta äänestäjän kuluttajansuoja on olematon. Tuli ehdokas sitten valituksi tai ei, äänesi on iäksi mennyt.

Jos äänestit ketkua, et voi syyttää kuin itseäsi. tahdoit tai et. Siksi kannattaa pyrkiä etsimään ehdokas, jolla ei ole naamaria kasvoillaan, vaikka et hänestä niin paljon pitäisikään, Koska politiikka ei ole senssi – tai kaveripalsta, vaan siinä haetaan ihmisiä, jotka valtuutetaan tekemään vakavia ja itseesi vaikuttavia päätöksiä.  Äänestä Paasikiveä lipevän sijaan.

Original Photo by Lysander Yuen on Unsplash

Poliittiset broilerit I

Olen vieroksunut broilereita aikojen alusta asti. Poliittiset nuorisojärjestöt. Hyödyllisiä kuin umpilisäke yhteiskunnalle, oikotie hillotolpalle ja keskinkertaisen väylä vallan huipulle.

Nuorisojärjestöjä on ollut jo kauan, ja niiden vaikutus politiikantekoon on tuntunut Suomessakin. Eikä hyvään suuntaan ollenkaan.

Niiden julkilausuttu tarkoitus on olevinaan jollain lailla hyvä. Koulutetaan nuoresta asti politiikkaa osaavia omaan käyttöön. Siis otetaan vaikkapa 16-vuotias oppimaan pelin politiikkaa ja tutustumaan samanmielisiin.

Siis 16-vuotias. Tässä vaiheessa pitäisi jo ensimmäisen lampun syttyä. Millaista nuorta politiikka kiinnostaa? Miksi politiikan pitäisi kiinnostaa nuorena? Kyse on kuitenkin yksi vakavimmista yhteiskunnallisen toiminnan muodoista, mitä on. On siis todennäköistä, että nuorisojärjestöt vetävät nimenomaan niitä, jotka tahtovat isona poliitikoksi. Hetkinen; siis tahtovat ammatikseen päättämään yhteisistä asioista.

Eihän se niin mene. Demokratian ihanteen mukaan, yhteisö valitsee joukostaan ne, joiden uskoo pystyvän hoitamaan yhteisiä asioita parhaiten. Valinnan luulisi silloin kohdistuvan niihin, joiden näytöt tai mielipiteet vakuuttavat yhteisön näiden kyvykkyydestä.

Otetaan vaikkapa kuvitteellinen intiaaniheimo. Tämä heimo valitsee heimoneuvostoon pätevimmät, kunnostautuneimmat ja fiksuimmat pohtimaan heimon asioita ja tulevaisuudennäkymiä. Siellä ovat niin kalastajat, metsästäjät, tiipiin tekijät, soturit ja poppamies edustettuina. Jokainen tietää, mistä puhuu, ja leirinuotiolla he vaihtavat mielipiteitään, Näin muodostuu kaikille yhteinen ymmärrys siitä, miten heimolla menee, ja mihin asioihin tulee kiinnittää huomiota nyt ja tulevaisuudessa. Heimoa johdetaan kollektiivisesti parhaat voimat kooten ja yhteistä hyvää tahtoen.

Ja sitten nuotion kajossa odottaa vuoroaan teiniviiksinen intiaaninimeltään Vana-Bi-Kotkot eli suomeksi ”Juoksee Hillotolpan Perässä”. Hän ei osaa metsästää, ei kalastaa, ei kokemusta mistään, mistä olisi hyötyä heimolle. Hänellä ei ole omia ajatuksia eikä kokemuksen kautta karttunutta viisautta, mutta hän haluaa päästä heimoneuvostoon.  Ei siksi, että hänestä olisi heimolle hyötyä, vaan siksi, että hän haluaa. Kun tarpeeksi paljon näitä pääsee säätämään  heimon asioista, se löytää itsensä reservaatista nopeammin kuin muuten löytäisi. Ja nykydemokratia on puolillaan näitä entisiä ja nykyisiä teiniviiksiä, joiden arvo heimolle on pyöreä 0.

Otetaan kuka tahansa broileri vs. Hjallis Harkimo. En ole mitenkään hänen faninsa, mutta siinä on mies joka on tehnyt eikä meinannut. Moni voi ties mistä syystä nyrpistää hänelle nenäänsä, mutta harvassa ovat ne, jotka tekevät saman perässä.

Jos eduskunnassa olisi enemmän tekijöitä ja muuten kyvykkäitä broilerien sijaan, maamme näyttäisi kovin erilaiselta, eikä ollenkaan huonompaan suuntaan. Eduskunnassa olisi enemmän perusteltuja ja punnittuja mielipiteitä, joissa olisi jonkinlaista kokemusta ja henkistä pääomaa takana.  Mutta näin on, eikä mikään muutu niin kauan, kun kansalainen mieluummin tuhlaa ainutkertaista elämäänsä katsomalla sontaviihdettä, sen sijaan, että edes hieman tutkisi omassa vaalipiirissään ehdolle asettuvia ehdokkaita. Nyt hän usein valitsee helpomman vaihtoehdon, joka tulee vahvalla markkinoinnilla sopivasti hollille. Se, jolla on isoin vaalibudjetti, ei ole välttämättä paras ehdokas. Mutta poliittisilla broilereilla yleensä vaalikassa on kunnossa.

Kaiken lopputuloksena artisti maksaa. Sinä maksat. Jos et usko, sopii katsoa nykyhallitusta ja miettiä, kuinka paljon he sinun parastasi loppujen lopuksi ajattelevat.

Photo by Ramiz Dedaković on Unsplash