Presidenttipeli on jo alkanut. Demarit lähinnä vaikuttaisivat lähinnä pyörivän ympyrää pelissä, koska varteen otettavaa kandinaattia ei ole näköpiirissä. Voi hyvinkin olla, että he päätyvät valitsemaan päivänpolitiikan ulkopuolelta tulevan, tarpeeksi hyvillä mahdollisuuksilla olevan henkilön. He ovat tehneet sen aiemminkin: mahorkan tuoksuisen Sorsan tilalle päätyi Ahtisaari, joka sitten syrjäytettiin Halosen avulla, kostonhimoisen Sorsan lymyillessä taustalla.
Sorsan presidenttitietä rakennettiin määrätietoisesti. Samalla määrätietoisuudella toimi myös Niinistö, joka saadessaan 2007 EK-vaaleissa 60 000 ääntä totesi valtavan vastuun laskeutuvan hartioilleen, mutta peippaili kuitenkin Eduskunnan puhemieheksi, jossa vastuuta ja riskiä joutua poliittisiin vääntöihin ei ollut, mutta näkyvyyttä kuitenkin pysyä kansalaisten mielissä.
Vapaavuori yrittää samaa. Hän on Olympiakomiteassa tarpeeksi näkyvällä paikalla, mutta poissa päivittäisestä riepottelusta ja haastamisesta. Tekaisipa vielä niinistömäisen kulmienkurtistus-kirjankin: ”Puoliholtiton Suomi”.
Paitsi että Vapaavuori ei tunnu onnistuvan olemaan mokaamatta edes siellä. Hässäkät, kuten Vuohijoki-tapaus on tahrannut hänen kilpeään, jossa on ollut hämmentäviä länttejä jo aikaisemminkin, kuten Guggenheim ja Fortumin sähköverkko. Lisäksi hän persoonana ei taitaisi olla aivan terävintä kärkeä, jos hymypoika-patsaita jaettaisiin politiikassa.
Siispä joku jossain on laskenut aivan oikein, että Vapaavuoren mahdollisuudet menestyä suorassa kansanvaalissa eivät ole hyvät, vaikka hän saisi millaisen vaalikassan, koska hän ei yksinkertaisesti ole kovin myyvä koko Suomessa. Helsingin sopulit eivät vielä presidenttiä tee.
Ukrainan sota on nostanut uusia julkkiksia, joista Mika Aaltola on eräs. Hän on kaikella tapaa unelmaehdokas: fiksu, tittelit ja koulutus kohdallaan, tarpeeksi komea naisäänestäjille, ryvettymätön ja olemus positiivinen. Niinpä häntä on alettu painamaan poliittisessa putkessa eteenpäin; olin itse (anniltaan tosin melko kevyessä) Kouvolan Kokoomusnaisten järjestämässä tilaisuudessa, missä tämä oli puhumassa. Jo yksistään se, että hän oli tapahtumassa, kertoi jotain. Aaltola ei liene kokkari, mutta tällaiset asiat on helppo järjestää, jos mahdollisuus on muuten hyvä.
Nyt Aaltolaa on nostettu presidenttigallupeissa esiin, ja hänen mahdollisuutensa ovat realistiset, jos kokkareiden sisäisissä hänen vastaparinsa on Vapaavuori. Sitä, miten hän pärjäisi valtakunnallisesti, ei voi vielä sanoa, mutta todennäköisesti kuitenkin ”Jannea” paremmin.
Vapaavuoren niinistömäinen presidenttitie voi törmätä seinään, mutta se tekee sen eri tavalla, kuin Sorsan / Ahtisaaaren tapauksessa. Ahtisaari onnistui demokraattisen yllätyksen ansiosta, eli demarit äänestivät itse ehdokkaansa. Aaltolan puolella on – jos ei välttämättä puoluetoimisto – mutta vaikutusvaltaisia setämiehiä ja täti-ihmisiä kuitenkin. Vapaavuori lienee muun touhuamisensa lisäksi tallonut muutamat isot liikavarpaat tarpeeksi mustiksi saadakseen vastavoimat järjestäytymään ja toimimaan.
Persuna toivon luonnollisesti Vapaavuoren ehdokkuutta, koska tämä on paljon helpompi voittaa kuin Aaltola. Demokratia ja kansalaisten etu peukuttaa kuitenkin Aaltolan puolesta.
Original Photo by Kenny Eliason on Unsplash
