Pelin politiikka II: Äänestäisitkö Paasikiveä

Kohta se on taas täällä, se muutama kuukausi vuodesta, kun leikimme demokratiaa ja sitä, että sinulla on joku, joka vie asioitasi ja huolenaiheitasi eteenpäin. Kun vaalien jälkeen on äänestystulos selvillä, onkin syytä siirtyä ”vastuunkantamiseen”. Se tarkoittaa luonteesta riippuen joko paluuta koppavuuteen, päättämättömyyteen, pyrkyryyteen ja laiskuuteen.

On toki myös paljon tunnollisia ja vilpittömiäkin ehdokkaita. He eivät vain niin usein valikoidu vastuuta kantamaan, vaikka he tekisivätkin sitä niin kuin äänestäjälle olisi parhaaksi. Oikeasti, ilman mitään vinoa pottuilua kantaisivat oikeasti vastuuta. Syynä on politiikan muuttuminen ja – sori vaan – äänestäjien huijattavuus.

Politiikka on markkinointia. Annat äänesi sille, joka miellyttää eniten, ja joka herättää luottamusta tarpeeksi. Et vain tule ajatelleeksi, että samalla lailla sinulle vaikkapa myydään autoja tai yrität itse valloittaa jotakuta, johon olet ihastunut.

Olet käytettyä autoa ostamassa. Et oikeasti tiedä autosta muuta, kuin sen perustiedot, katsastuksen ja ajetut kilometrit. Et voi millään tietää, onko pohjassa ruostetta tai onko siinä piilevää vikaa, joka saattaa aiheuttaa kalliin remontin. Voit tehdä kotiläksysi, ottaa selvää tyyppivioista, mutta loppujen lopuksi arvioit myyjää ja hänen luotettavuuttaan. Luotatko häneen tarpeeksi ostaaksesi häneltä auton?

Olet baarissa / netissä/ ties missä, jossa joku sinuun ihastunut tai muuten vain vonkaustuulella oleva haluaa tehdä vaikutuksen. Hän yrittää parhaansa mukaan vedellä niistä naruista, joilla saada sinut suopeaksi. Hän ei takuulla kehu sinulle puolisoaan, ei avaudu virtsankarkailustaan tai menetetyistä luottotiedoistaan. Hän pyrkii näyttämään parhaat puolet itsestään ja teeskentelemään sellaisia piirteitä, joiden luulee vetoavan.

Poliittista ehdokasta, autokauppiasta ja vonkaajaa yhdistää tarve voittaa luottamuksesi ja sympatiasi. Äänestäjä ei ole enää pariin kymmeneen vuoteen äänestänyt sitä, jonka voisi kuvitella parhaiten ajavan asiaasi, vaan sitä, joka vaikuttaa mukavimmalta. Politiikasta on tullut senssihaku, jossa vetävyys voittaa asiasisällön. Vetävä ehdokas voittaa arkisen, kaunis ja komea tavallisen. Jos ehdokas saadaan vielä kuorrutetuksi menestyjän meiningillä, on voitto taattu. Äänestäjän toinen helmasynti hyväuskoisuuden ohella on laumasieluisuus. Äänestetään potentiaalista voittajaa, vaikka joku toinen miellyttäisi enemmän. Siksi Niinistö meni ensimmäisellä kierroksella läpi. Koska voittajan kelkassa on niin kiva olla.

J.K.  Paasikivi on eräs niistä, joita suuresti arvostan, ja jota käytän mittapuuna nykyajan tyrkkyjä arvioidessa. Eikä hyvältä näytä. Ei todellakaan.

Mutta Paasikivellä tuskin olisi ollut mitään jakoa nykyisillä politiikan missikisoissa. J.K. oli äreä, tinkimätön Isänmaan mies ja teki takuulla parhaansa maan ja kansan eteen. Mutta hän ei ikinä olisi avannut vaatekaappiaan naistenlehdissä, kosiskellut äänestäjiä söpöillä somepostauksilla tai osallistunut Tuttu Juttu – Show:uun, kuten Rehn ja Ahtisaari tekivät.

Paasikivi olisi jäänyt rannalle, koska hän ei ollut cool, dynaaminen, puoleensavetävä, menestyjä, nuori ja lipevä.

Jos ostat käytetyn auton liikkeestä, siinä on automaattisesti jonkinlainen kuluttajansuoja, jos se hajoaa heti kaupanteon jälkeen, Jos parhaita puoliaan näytellyt kumppaniehdokas osoittautuu idiootiksi, hänelle voi näyttää ovea. Mutta äänestäjän kuluttajansuoja on olematon. Tuli ehdokas sitten valituksi tai ei, äänesi on iäksi mennyt.

Jos äänestit ketkua, et voi syyttää kuin itseäsi. tahdoit tai et. Siksi kannattaa pyrkiä etsimään ehdokas, jolla ei ole naamaria kasvoillaan, vaikka et hänestä niin paljon pitäisikään, Koska politiikka ei ole senssi – tai kaveripalsta, vaan siinä haetaan ihmisiä, jotka valtuutetaan tekemään vakavia ja itseesi vaikuttavia päätöksiä.  Äänestä Paasikiveä lipevän sijaan.

Original Photo by Lysander Yuen on Unsplash

Uhriutuminen & valtapelit II

Olen kirjoittanut aikaisemminkin uhriutumisesta vallankäytön välineenä, mutta tänä syksynä saavutettiin yksi uusi virstanpylväs niin kielenkäytössä kuin uhriutumisessakin. Kiitos vogueministerimme.

Alexander Stubbin pääministerikausi jäi varsin lyhyeksi. Saahan sitä ihminen ottaa rennosti, mutta pääministeriyteen kuuluu tietty vastuu ja aseman mukainen käytös. Onhan kyseessä kuitenkin Suomen ykkösvirka.

Stubb ei ihan näihin käytösnormeihin mahtunut. Kaveri tuli Jopolla tiedostustilaisuuteen, oli tikkatauluna ja esiintyi Putouksessa Jäbäleissöninä – omana parodiahahmonaan. Kun Stubb menetti sitten uskottavuutensa, paluuta ei ollut ja Orpo otti hänen paikkansa. Arvostelijoita ei syyllistetty, eikä Stubbia puolusteltu. Oma moka, vaikka historia tuntee kyllä tyhmempiäkin poliitikkoja – mutta toisaalta Suomessa ahneudella on aina voittanut sen, minkä osaamisessa menettää.

Kaikille, paitsi punavihreälle blokille ja näiden faneille on selvää, että Marin on liian suurissa saappaissa. Marin oli vielä vähän aikaa sitten opintojaan venyttävä kaupunginvaltuutettu, joka pääsi kansanedustajaksi 2015 ja sai viimein maisterinpaperinsa kolme vuotta sitten 2017. Hänen suurin ansionsa tähän asti on ollut vakuuttavasti lukea papereista muiden kirjoittamaa tekstiä. Muuten hänen mokalistansa on ollut ripeässä kasvussa. Marin on puhunut puppua tavalla, josta Jätteenmäki muistetaan ja Kivimäkikin olisi saanut potkut. Hän on lähtenyt jonkinlaisessa voittamattomuuden harhassa pottuilemaan sumeilematta niin metsäteollisuudelle kuin poliittisille vastustajilleenkin. Ei rohkeudessa mitään pahaa ole – mutta siinä soisi olevan ajatustakin mukana.

Punavihreä blokki on kuitenkin koko ajan käsitellyt Marinia positiivisesti. Ei siksi, että hän on nainen – Jätteenmäki, Kiviniemi ja Urpilainenkin olivat naisia – vaan siksi, että hän on aggressiivinen Halosen kaltainen riidanhaastaja, aktivisti, jollaisia vastaan tolkun demarit ovat otelleet jo Koivistosta ja Turun satamasta alkaen. Punavihreät luonnollisesti tukevat hengenheimolaistaan.

Kun Marin sitten osoitti huonoa harkintakykyään rakentaessaan henkilöbrändiään dekolteekuvassaan, niin luonnollisesti se monia ärsytti, koska hän oli kuitenkin pääministeri, ja häneltä on oikeus vaatia samaa arvokkuutta, jonka puutteesta Stubbiakin harjattiin.

Seurauksena uhriutuminen nousi tai siis laski taas pykälän seuraavalle tasolle. Osa ymmärtämättömyyttään, osa opportunismiaan. Tuli koko liuta näitä dekolteekuvia, joiden tunniste oli paljon puhuva: #naisvihanäkyväksi. Ja luonnollisesti miekkaria pukkaa 17.10. -20

Millainen on siis punavihreä moraalikoodi, jonka varassa paheksua muiden tekemisiä?

Jos arvostelet miestä tai muuta kuin punavihreää naista tämän tekemisistä, se on arvostelua. Jos arvostelet punavihreää naista, se on naisvihaa. Joten pää kiinni siellä saatana.

Siinä tämänkertaisen hihhuloinnin opetus.

Tasa-arvohenkisen dekolteekuvan sankari Janne Patjas. Kouvolasta ja – AARGH! – karmea persu.