Suomen 150. Itsenäisyyspäivä?

Suomi täyttää 150 vuotta 2067. Allekirjoittanut lienee ollut jo tovin siihen mennessä mullan alla ja melkoisia mummoja ja pappoja on valtaosa niistäkin, jotka tämän tänään lukevat. Mutta onko silloin enää Suomea, jonka itsenäisyyttä juhlia? Onko Maamme-laulu ja varsinkin Finlandia kiellettyjen listalla, jonka esittämisestä sirun krediiteistä vedetään kerralla puolet pois ja matkustus uuteen pääkaupunkiin Berliiniin bannataan loppuiäksi? Ken elää, se näkee.

Kylmääviä uutisia nimittäin Berliinistä kuuluu: Saksan sosiaalidemokraatit, vihreät ja vapaademokraatit pääsivät sopuun kolmen puolueen koalitiohallituksen muodostamisesta ja miltei heti he avasivat agendalistaansa. Saksan seuraava hallitus on halukas avaamaan ja muuttamaan EU:n perussopimuksia ja se haluaa kehittää EU:sta liittovaltion.

Siis Saksa haluaa tehdä EU:sta liittovaltion. Kun äänestin -94 EU: un liittymisen puolesta, tästä ei tainnut olla puhetta.

Suomessa on löytynyt jo ensimmäisiä julkisesti samanmielisiä, joille tuleva kehitys kävisi varsin hyvin. Jo Saksan uuden hallituksen koostumus vihjaa, kenelle tämä käy, niin vasemmiston kuin oikeistonkin tietyille osille.

Vihreät ovat enenevässä määrin tuoneet Marxia luontoaatteensa rinnalle ja vääristäneet luonnonsuojelun keinoiksi saattaa sen varjolla kansalaisia pakkojen ja rajoitusten alle. Suomessakin heidän imagonsa Kokoomuksen puisto-osastona on menneen talven lumia. Saksassa, missä demokratia on aina ollut loppujen lopuksi vähemmän rakastettu aate (natsien valtaannousun mahdollisti isolta osin saksalaisten epäluuloinen suhtautuminen demokratiaan järjestelmänä), on näille pakkokeinoille ja niiden lisäämiselle huomattavasti matalampi kynnys kuin Suomessa. Vihreillä lienee mielessään jonkinlainen kommunismin kakkosversio, jossa omistussuhteet saattavat olla erilaiset kuin Kommunismi Ykkösessä, mutta kansalaisten elämä yhtä ankeaa.

Saksan demareille valta on ykkösprioriteetti, siksi he ovat olleet valmiita tähän kirjaukseen. Siinä kuitenkin saattaa käydä, kuten Rinteelle Suomessa, eli punavihreää agendaa kirjattiin hallitusohjelmaan joojoo-asenteella, ilman että oli tarkoitusta noudattaa sitä. Kävi kuitenkin toisin, ja Marinista alkaen hallitus on ollut kansalle yhtä punavihreää kyykkyharjoitusta. Tai sitten osassa saksalaisdemareitakin asuu Suur-Saksasta haaveileva, marssisaappaitaan lankkaileva hunni ja nyt julistettu tavoite on ollut pinnan alla jo kauemmin.

Vapaademokraatit eli FDP ovat sekä talous- että arvoliberalisteja, joilla ei ole niin paljon valtaa, että he voisivat sanella tavoitteet. Mutta jos he ovat joko ainakin päällepäin huolettomia takiaisia tai naiiveja federalisteja, niin ”liittovaltio” sopii heillekin.

Saksan vihreät haluavat uuskommunisminsa, joten liittovaltio sopii heille hyvin. Saksalaisten vaikutusvallan kasvusta haaveileville liittovaltio sopii myös. Mutta jos uusi vallantavoite on laajemmin hyväksyttynä vaikutusvaltaisissa piireissä, niin se tarkoittaa silloin liittovaltiotavoitteen jatkumista vaihtuvista hallituksista huolimatta. Oli hallitus pohjaltaan millainen tahansa, liittovaltiojuna menee eteenpäin. Ja se menee saksalaisten edun mukaisesti.

Miten sitten Suomessa, todella kalliilla itsenäisyytensä lunastaneessa maassa? Historiamme osoittaa vastauksen. Vaikka Suomi joutui todelliseen kuolemanvaaraan sodissaan, se ei estänyt sylitanssimasta Idän Jättiläiselle joidenkin sotaveteraanien lapsien toimesta. Omasta edusta – kaikki muut selitykset ovat itsepetosta tai suoranaista valhetta. Kekkonen kasvatti moraalikatoa omaan kuolemattomuuteensa luottaen. Kekkonen kuoli, mutta moraalikato jatkui – ja jatkuu edelleen.

Kaikilla suomalaispoliitikoilla ei ole moraalisia pidikkeitä olla ajamatta liittovaltiota omien hillotolppahaaveidensa vuoksi. Osa punavihreistä puolestaan tahtoo uuden Neuvostoliiton – tai todellakin Eurostoliiton, kuten vitsikkäämmät sanovat nykyään. He taas toimivat vahvoina uskossaan.

Meiltä löytyy tarpeeksi toimijoita, jotka vahvistuvat ajan mittaan ja monistavat aatteitaan tai opportunismiaan suosimalla muita oikeauskoisia tai kiipijöitä. Suomi täyttää 125 vuotta 2042. Silloin liittovaltio voi olla aivan relevantti kysymys Suomessakin. Jos tämä tuntuu epärealistiselta, voi verrata sitä EU:ta, mihin liityimme 1994, tähän nykyiseen.

Viettäkäämme siis itsenäisyyspäivää niin kauan, kuin voimme! 150-vuotispäivää emme välttämättä enää näe.

Kasvatus – ja opetuslautakunta 18.11.-21

Tällä kertaa ei ollut raskaita asioita pöydällä, mutta se ei tarkoita, että kokouksesta olisin poistunut mitenkään hilpeällä mielellä. Ja tällä kertaa poistuin hieman etuajassa omasta aloitteesta, ”hippulat vinkuen”.

Ennen varsinaista kokousta oli infotilaisuus, jossa käsiteltiin viime keväistä perusopetuksen laatuarviointia. Kaikki mittarit olivat entiseen verrattuna positiiviseen suuntaan. Ilmassa on siis kivaa pöhinää, optimismia, tekemisen meininkiä ja uusia opetustapojakin hahmoteltiin. Paitsi jotta tota ….

2017 OAJ:n puheenjohtaja Luukkainen maalasi haastattelussa melkoisen synkän kuvan koululaitoksemme tilasta. Tämä on oikeasti hurjaa; kymmenen prosenttia peruskoulun päättäneistä ei osaa kunnolla lukea eikö kirjoittaa! Koska näin on ollut viimeksi? Ehkä 20-luvulla, jolloin koko Suomi oli vasta nuori tasavalta ja opetuksen rakentamien alussa nykyaikaan verrattuna. Jotkut voivat yrittää syyttää asiasta perheitä, joiden lapset eivät integroidu maahan, mutta se ei voi pitää paikkansa yksinkertaisesti siitä syystä, että luku on niin iso.

Kouvola ei ole mikään Strömsö. Joten on helppo uskoa, että oppimistulokset eivät ole yhtään parempia täällä. Jokainen ymmärtää, mitä se tekee tulevaisuudelle, jos lukeminenkin takkuaa. Peruskoulussa tullutta takamatkaa on vaikea kuroa myöhemmin kiinni. Siihen nähden epäilen, että se kiva pöhinä saattaa hieman tuoksahtaa omakehulle, jos sitä lähemmin tarkastelee. Uusien opetusmetodien sijaan koulujen kannattaisi kiinnittää enemmän huomiota siihen, että vähemmän oppilaita putoaisi kelkasta.

Kokouksen alkaessa ja edetessä kiva pöhinä muuttui jo silmiä kirveleväksi. Se ei ole tosin koulujen vika, vaan että tämä rapautuva hyvinvointivaltiomme kulissi yhä enenevässä määrin on yhteiskunta, joka tuottaa enemmänkin pahoinvointia. THL:n kouluterveyskysely oli nimittäin kylmäävää kuunneltavaa: Siinä kaikki mittarit puolestaan osoittivat huonoa kehitystä ja pahinta kaikesta: järkyttävän iso osa nuorisosta voi huonosti.

Nuorten parissa kohtalaisesta tai vaikeasta ahdistuneisuudesta kertoi 30 prosenttia tytöistä, kun vuosina 2013‒2019 luku on ollut 13‒20 prosenttia. Saman ikäryhmän pojista ahdistuneisuudesta kertoi noin kahdeksan prosenttia.

Poikien stressi ilmenee eri tavalla. THL:n tutkimusprofessori Jaana Suvisaaren mukaan pojilla taas on enemmän neuropsykiatrisia häiriöitä, käytöshäiriöitä ja päihdehäiriöitä. Niitä ei esimerkiksi Kouluterveyskyselyssä arvioida. Mutta pahoinvointia yhtä kaikki.

Jotta näin. Ennen kuin haikaillaan uusien upeiden opetusmetodien ja niiden vaatimien reilun sadan miljoonan koulukompleksien perään, kannattaisiko ensin perehtyä siihen, mikä on kaikkein olennaisinta. On kuntalaisten edun mukaista maksaa enemmän opetuksesta kuin koulujen seinistä. Koulu ei pysty korjaamaan huonojen kotien, koulukiusaajien tai v1ttumaisen ilmapiirin tuottamia vaurioita, mutta se pystyy lieventämään niitä. Eikä koulu saa missään nimessä olla paikka, joka lisää pahoinvointia.

Tällä kertaa tuli ensimmäisessä kokouksessa esillä ollut opettajan oikaisupyyntöön liittyvä tapaus toisessa muodossa päätettäväksi. Olin tehnyt kantani erittäin selväksi jo aiemmin: sopuratkaisuun olisi pitänyt pyrkiä. Nyt tapaus oli uudestaan kokouksessa lausunnon hyväksymisenä Itä-Suomen hallinto-oikeudelle. Juna on jo liikkeellä. eikä vastustamiseni olisi ollut tällä kertaa sen enempää perusteltua kuin tarpeellistakaan.

Kokouspäivän lähestyessä ilkeä fiilis kuitenkin kasvoi. En todellakaan tahtonut olla kilometriä lähempänä tapausta, enkä enää osallisena siihen millään muotoa. Siksi ennalta sovin ja tein ratkaisun lähteä kokouksesta ennen asian käsittelyä. Menee se tapaus tulevaisuudessa miten tahansa, oma osallisuuteni jää syyskuun kokoukseen.