Jos kuuluisin suuriin ikäluokkiin, muistaisin suomettumisajan paljon monipuolisemmin ja konkreettisemmin. Jotain on jäänyt mieleen kuitenkin. Lähinnä pakotettu yksimielisyys, Ladat (sinänsä ihan kiva auto) ja itäblokin nukkeanimaatiot. Suomi alkoi Koiviston aikana kuitenkin avautumaan, ja Gorbatshovikin vaikutti ihan hyvälle itänaapurin presidentille.
Mitä enemmän kansalaisten etua vastaan vallanpitäjät toimivat, sitä suurempi tarve heillä on kitkeä soraäänet pois. He myyvät käärmeöljyä jota kukaan ei halua ostaa, ja kauppa ei käy, jos jollain on pokkaa sanoa, että tämähän on täyttä peetä. Juha Mäenpää on yksi näistä uusista lainsuojattomista, joille käärmeöljy ei maistu.
Mäenpään heitto oli kömpelö, kyllä. Mutta kömpelyys tai harkitsemattomuus eivät voi olla jahtaamisperusteluita valtakunnansyyttäjälle, jonka pitäisi keskittyä olennaisiin ja vakaviin rikoksiin politikoinnin ja mielipidepoliisina toimimisen sijaan. Eduskunnassa istuu entinen stalinisti, joka haaveili vallankumouksesta. Miljonäärisosialisti, joka vuoti venäläisille suomalaisten EEC-neuvotteluja. On istunut ikuinen kakkonen, joka suhmuroi juoppoa ministeriä presidentiksi venäläisten kanssa. Ja paljon muita, isompia ja pienempiä, entisiä ja nykyisiä ketaleita. Mäenpää istuu seurassa, jossa hänen syntitaakkansa on melko kevyt verrattuna joidenkin kollegoidensa tekemisiin.
Mikä järki tässä Mäenpää-tapauksessa on? Se voi olla kytköksissä Ohisalon vihapuhelakeihin, joita tämä ajaa eteenpäin oikeauskoisen varmuudella ja ehdottomuudella. Tai kääntäen voisi kysyä, että olisiko VKSV / Toiviainen lähtenyt jahtaamaan Päivi Räsästä tai Mäenpäätä Sipilän hallituskaudella? Räsäsen kirjoitus on ollut jo kauan kaikkien saatavilla ja myöskin Toiviaisen syytettävissä. Vasta Ohisalon sisäministeriaikana siinä huomattiin aineksia potentiaaliseen rikokseen.
Nämä tapaukset siis saattavat osoittaa, missä Ohisalon mielestä kulkee rikoksen raja. Mäenpään kautta Ohisalo tahtoo asettaa raamit tulevalle vihapuhelaille ja sen tulkinnalle. Jos lain voimaan tultua tavis menee lohkaisemaan jotain vieraslajeista, niin kuulusteluihin mars.
Jos nämä ovat rikoksia, niin missä on silloin sananvapauden raja? Meillä on enää vapaus sanoa vain kivoja ja mukavia asioita, ympäripyöreitä latteuksia. Ja loukkaantumisen rajakin on nykyään siinä, kuinka joku kokee loukkaantuneensa, ei siinä, kuinka loukkaavaa on oikeasti sanottu. Jos sanon, että pinkki pikeepaita näyttää naurettavalta miesbodareilla, kaikki Suomen pinkkipikeepaitaiset miesbodarit voivat loukkaantua sydänjuuriaan myöten ja syyttää minua vähintään vihapuheesta ja ehkä jopa kansanryhmää vastaan kiihottamisesta!
Jopa kaikkein murhaavimmalla Stalinin kaudella pidettiin laillisuuden teatteria yllä. Näytösoikeudenkäynneissä etukäteen syyllisiksi tiedetyt passitettiin joko Siperiaan tai oikotietä teloituskomppanian eteen. Mutta olennaista oli leikkiä oikeutta. Uskotella kansalaisille oikeuden ja lain voimassaolosta ja varoittaa mäenpäitä pitämään päänsä kiinni.
”Jos me voimme tehdä tämän kansanedustajalle, miten luulet käyvän itsellesi ?”
Neuvostoaika tuli takaisin. Ainoaan itäblokin maahan, jossa ei tehty kansannousua.
