Nettikansan raivo: Koska saa anteeksi?

Jostain syystä ryhdyin pallottelemaan kahta täysin erilaista, mutta nettikansan raivon kohteeksi joutunutta julkkista: Mikkel Näkkäläjärveä ja Rakel Liekkiä. Jos persuja ei oteta lukuun – nehän ovat tuskin edes ihmisiä, eli heitä kohtaan kaikki vihaaminen on sallittua – nämä kaksi ovat saaneet enemmän kuin osansa nettikansan raivosta.

Näkkäläjärveä tyylipuhtaammin on vaikea saada poliittisesti selkäänsä. Kaveri oli hyvässä nosteessa puolueessa, ja sortui siihen samaan, kuin monet häntä ennen ja jälkeensä: luotti liikaa hyvään tuuriinsa. Puoluetoimistolta oltiin kysytty luurangoista kaapeissa, ja tämä oli vastannut, että mitään ei ole. Oli ja törkeää olikin. Ketään ei olisi juurikaan kiinnostanut ratista palaminen – joku vuosikymmen sitten kännissä ajaminen oli melkein kansallisurheilua – mutta sadismi yksinäistä naista ja hänen kissojaan kohtaan sai kupin nurin itseltänikin.

Näkkäläjärvi oli silloin 16-vuotias. Valitettava tosiasia on, että 16-vuotiaat miesoletetut eivät ole mitään kovin fiksuja silloin ja idiotismi leviää poikaporukoissa nopeasti. Se oli olevinaan kovan pojan touhua ja tekohetkellään jollain vinksahtaneella mittarilla coolia.

Kun Rakel Liekki lopetti pornouransa, niin hän kertoi Imagen haastattelussa melko mielenkiintoisen perustelun pornouralleen:

” Pornotähti Rakel Liekki oli fiktiivinen hahmo”, joka syntyi Liekin lyödessä vetoa kaverinsa kanssa vetoa siitä, että vuodessa hän pystyisi tekemään itsestään kuuluisan pornotähden. Sen vedon hän voitti.

Joopa joo. Nainen voi lopettaa pornon, mutta pornotähden leima ei jätä naista. Liekin jatkaessa härkäpäisesti uraansa julkisuudessa mm. Ylen toimittajana hän sai todellakin kuulla kunniansa. Ehkä Näkkäläjärvi kesti itseensä kohdistuvan raivon paremmin, olihan hän tehnyt jotain todella ilkeää, mutta Liekkiä raivo ilmeisesti vahingoitti pahemmin. Eikä ihme, olihan hän lopultakin vain Tiina Mikkelistä, ihminen, joka ei ole tehnyt tahallaan kenellekään pahaa. Olisikin mielenkiintoista tietää, kuinka monella hänelle pää punaisena, silmät kiiluen karjunut moralisti on aiemmin tuijottanut samaa naista, silmät sameina ja molemmat päät punaisina.

Molemmat saanevat tällä hetkellä elää melko rauhallisesti. Liekki on vetäytynyt kameroiden edestä ja Näkkäläjärvi leimautunut koko poliittisen uransa loppuajan, mutta kumpikaan ei kärvistele enää paskamyrkyn riepoteltavana.

Miksi nämä kaksi saivat sellaisen raivon niskaansa? Oma veikkaukseni on, että he loukkasivat jonkinlaista ”kollektiivista oikeudentuntoa”, joka purkautui helvetillisenä lynkkausmentaliteettina. Oli monille sietämätöntä, että tehtyään tekemisensä heidän uransa eivät kärsineet yhtään, vaan he tuntuivat porskuttavan aina vain paremmin. Niin kuin kissantappaminen tai pornostarailu olisivat urameriittejä!  Jos tavis tekisi samankaltaista, olisi poliittinen ura tai ura isolla työnantajalla unelma vain.

Toinen on se, etteivät he ole ihmisten mielissä tarpeeksi ”tehokkaasti katuneet”.  Näkkäläjärven anteeksipyynnöt eivät vakuuttaneet, eikä Liekki ole katunut sitäkään vähää. Raivo on osittain tästä johtuvaa. Kapteeni Lammion sanoin ”Mikä Röyhkeys!

Mutta mitäs jos heidän tarinansa olisikin ollut vastoinkäymisten täyttämää ja he tulleet julkisuuteen vasta 15 vuotta myöhemmin? Jos Näkkäläjärvi olisi entinen konkurssin tehnyt syöpäsairas poromies. Tai Liekki kärsinyt viisi keskenmenoa , entinen perheväkivallan uhri, jolta olisi toinen jalka mennyt auto-onnetomuudessa. Tulisiko sama raivo silloin heille, jos Näkkäläjärvi olisi ehdolla ja Liekki juontaisi Euroviisuja? Tuskin. Se sama ”kollektiivinen oikeudentunto” olisi ollut suopeampi heitä kohtaan ja he olisivat ”saaneet anteeksi”, koska he olisivat ”maksaneet tekemisistään”.

Sekä Näkkäjärvi että Liekki ovat osittain yhteisönsä tuotteita. Se ei poista heidän vastuutaan tekemisistään, mutta ei myöskään ole ollut vaikuttamatta niihin. Me kaikki olemme Suomen tuotteita omalla tavallamme. On vanhemmistamme, kavereistamme, kotiseudustamme, tuurista, omasta järjestämme ja monesta muusta kiinni, miten tarinamme etenee, ja mitä päädymme tekemään. Fiksutkin ihmiset mokaavat.

Liekkiä en osaa neuvoa, mutta Näkkäläjärvelle sanoisin, että lopulla poliittisella urallaan koko tarmollaan yrittäisi vaikuttaa yhteiskuntaan niin, ettei mopokundeille tulisi mieleen käyttäytyä samalla tavalla kuin hän aikoinaan käyttäytyi.  Se ei ole helppoa ja sille tielle lähtiessään saa paljon sössöttävää lässynlässyä vastaansa. Mutta se olisi aidosti arvokasta yhteisön eteen toimimista, jossa omat tehdyt tyhmyydet voisivat toimia varoittavina esimerkkeinä tämän päivän mopokundeille.

Vaatisi rohkeutta ja itsensä alttiiksi asettamista vaikkapa kiertää kouluissa kertomassa omista tyhmyyksistään. Mutta sillä lailla saisi kuvitteellisen moraalisen velkansa maksettua. Vaihtoehtona on hymyillä kuin mitään ei olisi tapahtunut ja kantaa leimaa koko loppuikänsä.

kuvasta Andre Tan / Unsplash muokattu

Jatkeautoilijat

Suomi, korkean autoverotuksen maa. Siksikö autosta on tullut jonkinlainen pyhä lehmä, jolloin autoihin suunnataan enemmän mielenkiintoa ja huolenpitoa verrattuna vaikkapa Saksaan tai Japaniin, jotka ovat autonvalmistamisen suurmaita? Jos meillä olisi metsäteollisuus korvautunut autoteollisuudella, olisiko autojen ympärillä samanlaista gloriaa? Ehkä kyseessä on kuitenkin enemmän ikäluokkia seuraava ilmiö. Suurille ikäluokille – originaalille ladakansalle – autoilla oli suurempi merkitys kuin nykypäivän nuorille, joille autolla on lähinnä se arvo, mikä niillä loppujen lopuksi on – ne ovat ensisijaisesti kehonsiirtovälineitä. On kuitenkin erityinen ihmisryhmä, joka näyttäisi olevan yhtä vanha kuin autokin: jatkeautoilijat, useammin miehiä.

Nykynuoria ja jatkeautoilijoita yhdistää auton välinearvo, omalla tavallaan. Nuorelle se on väline fyysisen liikkumisen mahdollistamiseksi, jatkeautoilijalle puolestaan väline oman egonsa pönkittämiseksi. Auto itsessään on selänraaputtimeen verrattava hyödyke, vailla minkäänlaisia tunteita.  Jatkeautoilijaa ei kiinnosta tekniikka itsessään eikä hän siitä juurikaan ymmärrä. Ainoastaan auton omistamisesta saatavalla statusarvon nousulla on merkitystä.

Jatkeautoilijaa ei pidä sekoittaa autoharrastajaan, eivätkä heidän autonsakaan ole samoja. Siinä, missä autoharrastaja harrastaa autonsa tuomien henkilökohtaisten positiivisten, hyvien fiiliksien takia, jatkeautoilijaa motivoi auton kautta saatava oman erinomaisuuden tunne muihin verrattuna. Mitä hienompi ja uudempi auto, sitä erinomaisempi olo. Mallit ovat kuitenkin melko keskiluokkaisia – citymaatureita, sedaneita ja farmareita.

Moni autoilija on siinä mielessä merkkiuskollinen, että jos auto on toiminut hyvin ja luotettavasti, hän mielellään ostaa toisenkin samanmerkkisen. Jatkeautoilija ei välitä merkistä, koska markkinoinnin, muodin ja tuotekehityksen muutoksista johtuen automerkkien keskinäinen imago vaihtelee. Premium-merkki pitää olla luonnollisesti, mutta mikä? Se, joka sillä hetkellä tuntuu olevan kaikkein coolein.  Jos automerkki X on tällä hetkellä vahvimmin sidoksissa menestyjän imagoon, hän haluaa sen. Jatkeautoilija ei ole itse välttämättä kovinkaan menestynyt, mutta haluaa ajaa juuri sillä hetkellä muodikkaimmalla merkillä.

Mutta vaikka hänen automerkkinsä vaihtuu, niin sillä hetkellä hän suhtautuu sen hetkiseen automerkkiinsä lähes uskonnollisella fanaattisuudella.  Hänen automerkkinsä on paras ja ylivoimaisin, muut ovat surkeita katiskoja. Fanaattisuus saattaa johtaa melko epätodellisiin tilanteisiin, kuten kerran kerrotaan tapahtuneen; Jatkemies oli sillä hetkellä vaikkapa ”Ladamies” ja toinen mies suunnitteli ääneen ”Mossen” ostamista. Jatkemies hermostui. Vaikka tätä olisi vedetty märällä rätillä poskelle, ei loukkaus olisi voinut olla suurempi. Raivoissaan pomppi ylös penkistä noin kymmenen sentin korkeudelle istuen takaisin. Kuin turboahtimen ylipaineventtiili toimii, paineen kertyessä singahti ja istui takaisin venttiilin auetessa. Sama tyyppi oli joskus käynyt toisen kimppuunkin kimmastuttuaan autoja koskevassa kinassa. Ja jotta surkeus olisi täydellinen, kimmastuja vaihtoi myöhemmin Mosseen, jonka jälkeen hän ryhtyi haukkumaan Ladoja täysin romuiksi!

Muiden kateus on jatkemiehen mannaa. Mitä hyötyä ottaa isoa velkaa, jonka vastineena olevan auton arvo hupenee miltei samaan tahtiin velanmaksuerien kanssa, jos kukaan ei ole kateellinen? Kateuskin täytyy ansaita, eikä kateellinen tiedä, kenen auto loppujen lopuksi on: oma, pankin vai rahoitusyhtiön.

Jatkemies rakastaa autoaan enemmän kuin läheisiään. Kuulostaa uskomattomalta, mutta niin se on. Jatkemies ei anna vaimonsa ajaa, koska auto kuluu tai se saattaa naarmuuntua. Ei hän itsekään sillä paljoa aja, koska kilometrien karttuessa vaihtoarvo laskee, ja jatkemies haluaa pysyä uudehkoissa autoissa.

Kuitenkaan auto ei todista kuljettajaa jatkemieheksi automaattisesti. Joku varakas perheenisä saattaa hyvinkin ajaa sadan tonnin citymaasturilla kokematta pienintäkään pätemisentarvetta muita kohtaan. Hän vain haluaa – ja hänellä on varaa – suoda perheelleen parasta mahdollista turvaa liikenteessä. Ei siinä mitään pahaa ole. Mutta samanlaista autoa saattaa ajaa myös tyhjäsielu, jonka auton koko on suoraan verrannollinen puuttuviin sentteihin puntissa.

Joten lopuksi setämiehen neuvo kaikille parisuhdemarkkinoilla operoiville naisihmisille. Jos et itse ole kovin pinnallinen, kannattaa seurata miehen puheita autostaan, lähinnä sen sävyä ja painotuksia. On olemassa oikeita jatkemiehiä, ja näiden autojen koko on jostain muualta pois: korvien välistä, jalkojen välistä, jostain kuitenkin. Sitten on niitä miehiä, jotka ajelevat 22 vuotta vanhalla japanilaisautolla  – mutta joilla saattaa olla viimeisen päälle hieno talo Pirkanmaalla. Kumpaan mieheen tutustuminen on viisaampaa, ja kumpi on parempaa miesmatskua?

Ja samantyylinen neuvo miehille: jos nainen on vaikuttaisi arvottavan sinua turhan paljon autosi perusteella, nosta kytkintä. Oli autosi kuinka hieno tai romu tahansa.